Leijona
Olen tietoisesti välttänyt äitiydestä kirjoittamista. Tuntuu, että siihen on olemassa asiantuntijoita joka oksalla, vaikka eikö sekin ole lopulta asia, joka on kovin henkilökohtainen? Mikä toimii toisella, ei välttämättä toimi toisella. Vauvat ovat yksilöllisiä ja uskon, että jokainen äiti on paras asiantuntija omalle lapselleen. Raskausaikana sain kuulla kuinka elämäni muuttuu lapsen myötä. Lapsen synnyttyä (kun minulla onkin mennyt ihan hyvin enkä ole hyväunisen vauvan kanssa valvonut öitä) olen saanut kuulla, että onhan se helppoa yhden lapsen kanssa. Toista se on, kun on monta lasta. Olen riemumielellä kuunnellut tätä perisuomalaista ”jotenkin tuolle täytyy saada paha mieli”- kommentointia ja sukeltanut omaan kuplaani yhä syvemmälle niin, että en ole vieläkään lukenut yhtäkään mammapalstaa enkä äitikeskusteluita. Ehkä olen menettänyt jotain, ehkä en.
Joka tapauksessa mietin juuri äitiyttä ja totesin olevani aika sama ihminen kuin aiemminkin. Vai onko joku minut nähnyt huomannut jotain erilaista?
Ehkä olen vieläkin rauhallisempi ja ehdottomasti olen äärettömän onnellinen. Välillä tekee mieli hyppelehtiä, kun on vaan niin mukava olla. Lapsettomana surin sitä ajatusta, että lapsen myötä naisesta tulee jotenkin täydempi tai parempi. No, ei minusta ole tullut, joten älkää sellaisia surko te, joilla ei ole lapsia. Raskaus ja synnytys jättivät kehoon jälkensä ja oma kehitykseni ihmisenä voisi edetä myös ilman lasta. Nyt elämässä on lapsi, joka tuo myös stressiä ja huolia, mutta toki myös suunnatonta ja aitoa elämäniloa.
Ehkä huomattavin piirre, joka itsessäni korostuu, on suojeluvietti. Leijona. Se alkoi jo raskausaikana ja voimistui lapsen synnyttyä. Sairaalassa jokaisen yksinodottavan luo tulee synnytyksen jälkeen sosiaaliohjaaja. Kuulemma juttelemaan ja kyselemään tarvitaanko apua kotitöihin ja niin edelleen. Minun kohdallani tapaaminen alkoi kysymyksellä: ”Harkitsitko missään vaiheessa aborttia?” Se oli hetki, jolloin sisäinen leijonani alkoi murista ja tuijotin muutamien sekuntien ajan tuota ohjaajaa silmiin (ihan niinkuin nyrkkeilijät tuijottavat toisiaan ennen ottelua) ja totesin: ”En missään vaiheessa enkä tarvitse sosiaalipuolelta minkäänlaisia palveluja.” Hän jätti minulle lapun, jossa oli jokin puhelinnumero, mutta koska olin päättänyt, että pärjään oman tukiverkostoni kanssa niin jäi kyllä puhelut soittamatta siihen numeroon. Ja toisekseen aina kun mietin kyseistä ohjaajaa ja hänen asennettaan, löydän lisää voimaa pärjätä ja handlata oma elämäni. Jokainen voi miettiä onko tuollainen käytös sosiaaliohjaajalta korrektia ja ihmisarvoa kunnioittavaa.
Päätin tuolloin myös, että jos jotain haluan lapselleni opettaa, on se se, että lakkaa nöyristelemästä kaikenmaailman sananparsien edessä. Omat rajansa pitää pitää, koska niiden yli tallotaan surutta, jos siihen antaa luvan. Toiselle ihmiselle voi sanoa ”EI” ja välillä ei voi vaan PITÄÄ sanoa. Kaikenmaailman sosiaaliohjaajille voi lyödä luun kurkkuun, jos he eivät kohtele sinua kunnioittavasti.
Leijona on läsnä koko ajan myös pienissä asioissa. Otetaanpa esimerkki. Menemme illalla nukkumaan ja vauva nukahtaa. Huomaan, että omaan jalkaani pisti jokin. Heilautan jalkaani. Kohta toiseen jalkaan pisti jokin. Alan seurata tilannetta ja vaistoni virittyvät. Kohta näen viholliseni: hyttynen! Tuijotan tuota pientä verenimijää ja mietin mielessäni, että koitapas vaan pistää lastani. In your dreams! Asetun hyttysen ja lapseni väliin valmiina liiskaamaan lentävän viholliseni heti kunhan se laskeutuu jonnekin. Kun saan hyttysen napattua, kehoni valtaa suunnaton helpotuksen tunne. Lapseni on turvassa. Voitte vaan kuvitella minkälainen intiaanipäällikkö minusta kuoriutuu, jos näen käärmeen tai jonkin isomman pistiäisen. Alkukantainen suojeluvietti toimii ja olen miettinyt, että onko se yksinhuoltajalla supertehokas ja äärimmäisen virittynyt, koska meillä ei ole miestä (jonka pitäisi olla se vahva ja suojella minua ja lasta)? Nyt minun pitää olla sekä mies että nainen. Suojeleva, pehmeä, empaattinen, hankkia ruoka ja toimeentulo, huolehtia ja pitää hengissä itseni ja lapseni.
Minä toivoisin, että jokainen äiti olisi äiti toiselle äidille. Ja nainen olisi nainen toiselle naiselle. Ja ihminen olisi ihminen toiselle ihmiselle. Ihan turhaan naisilla, äideillä, ihmisillä, miehillä ja ihan kaikilla menee energiaa miettiä toisten elämää tai toisten asioita vaikkei neuvoja edes kysyttäisi. Jokainen tuntee oman totuutensa ja oman tarinansa parhaiten, miksi kenenkään pitäisi alkaa asiantuntijoimaan sitä? Sitä jaksan aina ihmetellä näissä tapauksissa, jossa oikeita ongelmia ei ole.
