Leijona

Olen tietoisesti välttänyt äitiydestä kirjoittamista. Tuntuu, että siihen on olemassa asiantuntijoita joka oksalla, vaikka eikö sekin ole lopulta asia, joka on kovin henkilökohtainen? Mikä toimii toisella, ei välttämättä toimi toisella. Vauvat ovat yksilöllisiä ja uskon, että jokainen äiti on paras asiantuntija omalle lapselleen. Raskausaikana sain kuulla kuinka elämäni muuttuu lapsen myötä. Lapsen synnyttyä (kun minulla onkin mennyt ihan hyvin enkä ole hyväunisen vauvan kanssa valvonut öitä) olen saanut kuulla, että onhan se helppoa yhden lapsen kanssa. Toista se on, kun on monta lasta. Olen riemumielellä kuunnellut tätä perisuomalaista ”jotenkin tuolle täytyy saada paha mieli”- kommentointia ja sukeltanut omaan kuplaani yhä syvemmälle niin, että en ole vieläkään lukenut yhtäkään mammapalstaa enkä äitikeskusteluita. Ehkä olen menettänyt jotain, ehkä en.

Joka tapauksessa mietin juuri äitiyttä ja totesin olevani aika sama ihminen kuin aiemminkin. Vai onko joku minut nähnyt huomannut jotain erilaista?

Ehkä olen vieläkin rauhallisempi ja ehdottomasti olen äärettömän onnellinen. Välillä tekee mieli hyppelehtiä, kun on vaan niin mukava olla. Lapsettomana surin sitä ajatusta, että lapsen myötä naisesta tulee jotenkin täydempi tai parempi. No, ei minusta ole tullut, joten älkää sellaisia surko te, joilla ei ole lapsia. Raskaus ja synnytys jättivät kehoon jälkensä ja oma kehitykseni ihmisenä voisi edetä myös ilman lasta. Nyt elämässä on lapsi, joka tuo myös stressiä ja huolia, mutta toki myös suunnatonta ja aitoa elämäniloa.

Ehkä huomattavin piirre, joka itsessäni korostuu, on suojeluvietti. Leijona. Se alkoi jo raskausaikana ja voimistui lapsen synnyttyä. Sairaalassa jokaisen yksinodottavan luo tulee synnytyksen jälkeen sosiaaliohjaaja. Kuulemma juttelemaan ja kyselemään tarvitaanko apua kotitöihin ja niin edelleen. Minun kohdallani tapaaminen alkoi kysymyksellä: ”Harkitsitko missään vaiheessa aborttia?” Se oli hetki, jolloin sisäinen leijonani alkoi murista ja tuijotin muutamien sekuntien ajan tuota ohjaajaa silmiin (ihan niinkuin nyrkkeilijät tuijottavat toisiaan ennen ottelua) ja totesin: ”En missään vaiheessa enkä tarvitse sosiaalipuolelta minkäänlaisia palveluja.” Hän jätti minulle lapun, jossa oli jokin puhelinnumero, mutta koska olin päättänyt, että pärjään oman tukiverkostoni kanssa niin jäi kyllä puhelut soittamatta siihen numeroon. Ja toisekseen aina kun mietin kyseistä ohjaajaa ja hänen asennettaan, löydän lisää voimaa pärjätä ja handlata oma elämäni. Jokainen voi miettiä onko tuollainen käytös sosiaaliohjaajalta korrektia ja ihmisarvoa kunnioittavaa.

Päätin tuolloin myös, että jos jotain haluan lapselleni opettaa, on se se, että lakkaa nöyristelemästä kaikenmaailman sananparsien edessä. Omat rajansa pitää pitää, koska niiden yli tallotaan surutta, jos siihen antaa luvan. Toiselle ihmiselle voi sanoa ”EI” ja välillä ei voi vaan PITÄÄ sanoa. Kaikenmaailman sosiaaliohjaajille voi lyödä luun kurkkuun, jos he eivät kohtele sinua kunnioittavasti.

Leijona on läsnä koko ajan myös pienissä asioissa. Otetaanpa esimerkki. Menemme illalla nukkumaan ja vauva nukahtaa. Huomaan, että omaan jalkaani pisti jokin. Heilautan jalkaani. Kohta toiseen jalkaan pisti jokin. Alan seurata tilannetta ja vaistoni virittyvät. Kohta näen viholliseni: hyttynen! Tuijotan tuota pientä verenimijää ja mietin mielessäni, että koitapas vaan pistää lastani. In your dreams! Asetun hyttysen ja lapseni väliin valmiina liiskaamaan lentävän viholliseni heti kunhan se laskeutuu jonnekin. Kun saan hyttysen napattua, kehoni valtaa suunnaton helpotuksen tunne. Lapseni on turvassa. Voitte vaan kuvitella minkälainen intiaanipäällikkö minusta kuoriutuu, jos näen käärmeen tai jonkin isomman pistiäisen. Alkukantainen suojeluvietti toimii ja olen miettinyt, että onko se yksinhuoltajalla supertehokas ja äärimmäisen virittynyt, koska meillä ei ole miestä (jonka pitäisi olla se vahva ja suojella minua ja lasta)? Nyt minun pitää olla sekä mies että nainen. Suojeleva, pehmeä, empaattinen, hankkia ruoka ja toimeentulo, huolehtia ja pitää hengissä itseni ja lapseni. 

sudet.jpg

Minä toivoisin, että jokainen äiti olisi äiti toiselle äidille. Ja nainen olisi nainen toiselle naiselle. Ja ihminen olisi ihminen toiselle ihmiselle. Ihan turhaan naisilla, äideillä, ihmisillä, miehillä ja ihan kaikilla menee energiaa miettiä toisten elämää tai toisten asioita vaikkei neuvoja edes kysyttäisi. Jokainen tuntee oman totuutensa ja oman tarinansa parhaiten, miksi kenenkään pitäisi alkaa asiantuntijoimaan sitä? Sitä jaksan aina ihmetellä näissä tapauksissa, jossa oikeita ongelmia ei ole.

Suhteet Oma elämä Mieli Vanhemmuus

Mihin meillä on kiire?

herbs.jpg

Onko niin, että modernin yhteiskunnan pitäisi kuitenkin ottaa oppia myös menneistä ajoista? Ainakin kiireen suhteen pitäisi vähän hellittää-sen olen huomannut.

Ihmisillä on nykyään koko ajan kiire. En oikein tiedä mihin se kiire on ja onko kiire todellista vai myös itse järjestettyä. Kiireinen elämä on kovin mediaseksikästä. Someen on trendikästä päivittää meneviä kuvia ja kertoa meneviä juttuja. Vai kuinka moni postaa someen kuvan kaurapuurolautasesta maanantaiaamuna ja kertoo kuinka paljon ottaa päähän eikä mikään huvita? Sen sijaan jokaiselta lomamatkalta, lyhyemmältä tai pidemmältä, lähempänä tai kauempana, näemme toinen toistansa huikeampia kuvia. Nyt äitiyslomalla olen katsellut paljon matkakuvia ja ollut ihan vähän kateellinenkin, vaikka en itse haluakaan nyt vauvavuonna lähteä yhtään minnekään. Sitten palautan itseni aina takaisin hyviin energioihin ja mietin, että tokkopa tuo elämä niin glamouria on kenelläkään ja samaa kaurapuuroa tässä lapataan suuhun kuitenkin loppupeleissä. 

Mutta se kiire. Olen huomannut selkeitä esimerkkejä, joissa nykyihmisen kiire näyttäytyy jo jopa hieman koomisena.

1. Nettikirppikset. Olen kiinnittänyt lähialueen kirpuilla huomion ilmoituksessa olevaan lauseeseen: ”Haku tänään paikasta x.” Tai parhaimmillaan hakuajaksi on määritelty kahden tunnin sisään. Jos asut kauempana myytävästä tuotteesta, sinulla ei siis ole mahdollisuuksia saada sitä, koska et pysty noutamaan sitä heti. Mietin monesti, että jos kyseinen tavara on ollut taloudessa jo pitkään tai ainakin pidempään kuin sen kaksi tuntia niin miksi siitä pitää päästä eroon niin hirveän nopeasti? Eikö huomenna käy? Tai ylihuomenna? Mihin on kiire?

2. Sairastaminen. Nykyajan ihminen ei halua pysähtyä. Eri palstoilta voi lukea kuinka on järkyttävää jäädä sairastamaan muutamiksi päiviksi. On menty kauaksi sairauden ymmärtämisestä. Siitä, että sairauden oireet kertovat immuunipuolustuksen toiminnasta ja että se on ihan ok silloin antaa kehon levätä ja immuunipuolustuksen nujertaa sairaus. Sairaudet ovat luonnollisia, niitä on aina ollut ja niillä on tarkoituksensa. Mihin on kiire? Kaatuuko maailma ilman työpanostasi tai jääkö lapsilta jokin maailmaamullistava juttu väliin päiväkodissa/koulussa? Kyllä se siitä, maailma pyörii ilman sinuakin ja lapsille tulee uusia kivoja juttuja, vaikka jokin jäisi väliin. 

3. Deittailu. Siinä vasta kiire onkin. Ensimmäisenä mietitään muutanko tämän tyypin kanssa, kumman paikkakunnalle, montako lasta hankitaan ja millaisella aikataululla. Kyllä vain. En itse jaksaisi tätä yhtään. Mihin on kiire? Miksi minulle pitää ilmoittaa heti kahden tunnin tutustumisen jälkeen, että minun on muutettava sitten paikkakunnalle x? En hemmetti vieköön tee päätöksiä tällaisilla aikatauluilla. Jos on niin kiire rakentaa valmista elämää niin rakentakoot sitä ilman minua. Ja jos deittailu on tällaista kertakäyttökulttuuria niin taidan ruveta suhteeseen metsän vanhimman ja tylsimmän kelohongan kanssa, jolla ei ole kiire minnekään. Menihän joku tyynynsäkin kanssa naimisiin, joten kelohonka on ihan hyvä vaihtoehto. 

4. Lapsen kasvatus. Olen huomannut, että moni on kysellyt, olenko vienyt lastani jo paikkoihin. Onhan hän nähnyt tarpeeksi ihmisiä? Onko teillä jo jokin harrastus? Hhhmmm. Ei meillä ole harrastusta. En todellakaan tiedä mitä lapseni haluaa harrastaa näin puolivuotiaana ja hän varmasti EHTII kertoa sen sitten, kun aika on kypsä. Elämme ihan TAVALLISTA elämää, jossa lapseni näkee ihmisiä normaalisti. En järjestä hänelle kontakteja liukuhihnalta enkä ylisosialisoi häntä. Hän ehtii itse tehdä sitä aikuisena, jos haluaa. Minulle tärkeintä on olla hänelle läsnä. Sylitellä, halailla, pusutella ja hassutella. Luoda hänelle luottamusta elämään ja sitähän hän luo minun ja muiden lähi-ihmisten kautta, ei harrastusten ja jatkuvan menemisen kautta. Odotan sitä hetkeä, kun hän sanoo minulle joskus vanhempana, että hänellä on tylsää ja voin sanoa hänelle, että niin äidilläkin on ja nyt voimme yhdessä nauttia tästä ihanasta tylsyydestä. Mihin on siis kiire? Eikö elämässä tärkeintä ole olla läsnä eikä painaa tukka putkella paikasta toiseen? 

5. Liikenne. Tarvitseeko tähän kommentoida mitään? Riittää, kun katselee sitä hetken ja miettii mihin on niin kova kiire. No, onhan niitä matelijoitakin. Heille toivoisi vähän kiirettä.

Mutta olkaamme positiivisia ja todetaan, että täällä kuitenkin kiire on vielä inhimillistä. Amerikassa hiljattain vieraillut veljeni sanoi, että häntä hieman hirvitti olla paikallisen kyydissä, kun mittarissa oli 150 km/h ja kuskilla toisessa kädessä tabletti ja toisella kädellä välillä selaili puhelinta. Auto heilahteli, mutta tiellä pysyttiin. Amerikassa deittailukulttuuri on vieläkin raadollisempaa ja ihmiset elävät hyvin hektistä ja mielihyvätavoitteellista elämää. Siinä vaiheessa, kun minun täytyy ajaa autoa vastaten useampaan puhelimeen ja käytettävä myös tablettia ajon ohessa, aion muuttaa syvemmälle metsään. 

Elämässä ei saisi olla niin kiire, että kiirehtii sen eli itse elämän ohitse. Monet nykypäivänä heräävät todellisuuteen sairastumisen myötä. Toivottavasti moni lakkaa kiirehtimisen jo ennen sitä.

20140604_214417_resized.jpg

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta