Olin hiljattain tilanteessa, jota en olisi uskonut ikinä kohtaavani. Omalla kotikylälläni on kaunis pieni kirkkomaa, jonka yksi pieni palsta on niin kutsuttu vanha hautausmaa. Sillä palstalla lepäävät hautausmaahan ensimmäisenä haudatut vainajat. Paljon vainajia, joilla ei ole muistomerkkiä. Me vain tiedämme, että heidät on haudattu siihen. Vanhat, ajan patinoimat muistomerkit kertovat tarinoita, jotka kiinnostavat ihmisiä. Ihmisiä kiinnostavat tarinat, historia ja menneisyytemme. Ihan ymmärrettävästi, koska rakentuuhan meidän identiteettimme osin myös menneisyytemme varaan. Tässä kulutusyhteiskunnassa olen huomannut, että monia ihmisiä kiinnostaa enenevissä määrin asiat, jotka ovat säilyneet ennallaan. Asiat, jotka ovat aitoja ja uniikkeja. Moni alkaa kyllästyä rahan mahtiin. Ja jatkuviin muutoksiin, joiden perässä on enää vaikea pysyä saati ymmärtää niiden tarkoitusta.

Tuohon kirkkomaan vanhaan osioon ei ole koskettu. Se on perinne, koska sitä aluetta on kunnioitettu historiansa takia. Lepäähän siellä pieni kastamaton lapsikin, joka ensimmäisenä on kirkkomaalle haudattu. Entisajan ihmiset uskoivat hänestä tulleen hautausmaan haltijan. Tälläkään pienellä enkelillä ei ole omaa muistomerkkiä. Viime aikoina järkytykseni pienenä ihmisenä on ollut käsinkosketeltavaa, koska kylällä alkoi levitä tieto, että hautausmaan vanhalle osalle aletaan jälleen haudata. Rikki aiotaan repiä paljon historiaa ja perinteitä. Vaikka valvon pienen vauvani kanssa, valvoin tämän kuultuani vieläkin enemmän. Jokin sisimmässäni liikahti ja tuntui, että onko nykyään enää millään mitään väliä? 

Mikä tämä meidän kulttuuri on, jossa olemme uudistamassa kaiken ja muuttamassa kaiken? Mitä me jätämme lapsillemme perinnöksi? Eivät lapset muista kuinka hienoja vaatteita heidän päällään oli tai kuinka paljon rahaa pyöri ympärillämme tai kuinka mahtavia uudistuksia teimme. Lapset muistavat hetket, kokemukset ja tarinat. Ja niin muistavat kaikki, vielä vanhoinakin. Me muistamme tarinat, joita olemme kuulleet. Me muistamme hetket, joita olemme kokeneet. Me muistamme tunteet, joita olemme kokeneet.

En usko, että keskittymällä rahaan ja jatkuvaan uudistamiseen, voimme kulkea rinnakkain arvojen kanssa, joita esitämme edustavamme yhteiskuntana. Sanomme olevamme inhimillisiä, empaattisia, ymmärtäväisiä, kunnioittavia ja arvostavamme toisia. Kun kaunopuheet on puhuttu, tulee raha ja jokin ihmeellinen pakonomainen tarve uudistaa. Sen jälkeen olemme aivan jotain muuta mitä juuri puheissa sanoimme olevamme ja lopulta vetoamme johonkin miljoonista laeista, jolla perustelemme arvoja tuhoavat päätökset.

Jos yhteiskunnan on tarkoitus kasvattaa rikkirevittyjä ja henkisesti hatarampia ihmisiä niin jatkakaa toki rahan perässä juoksemista. Jatkakaa toki perinteiden rikkomista, jatkuvaa uudistamista ja muutoksia. Sillä juuri sillä viedään ihmisiltä turva, perusturvallisuuden tunne. Muutoksia voi tehdä, mutta nykyajan tahti alkaa kääntyä itseään vastaan eikä tuskin isoinkaan herra syö pankkitiliään päivälliseksi, jos tuhoamme ympäriltämme kaiken muun paitsi rahan. 

Minä toivoisin, että omakin lapseni saisi kuulla tarinoita, joita itsekin olen kuullut. Eikä tarinoita siitä, että tässä oli joskus sellaista ja sitten tällaista ja kohta olikin tuollaista ja nyt on taas erilaista. 

Elämme jollakin tavalla surullisessa yhteiskunnassa, vaikka hyvinvointimme on materialistisesti huippuluokkaa. Itse näen, että arvot kovenevat. On mielenkiintoista nähdä, ymmärtääkö ihminen pysäyttää junaa ennenkuin on liian myöhäistä.