Tätä aloituskuvaa ei ole siis todellakaan otettu tänä talvena. Kahdestakin syystä. Ensinnäkään nyt ei vielä kannata mennä jäälle näillä leveysasteilla. Toisekseen, en pystyisi tuollaiseen hyppyyn tällä hetkellä mahani kanssa. Kuva on siis viime talvelta. Mutta se motivoitkoon miettimään, muuttuuko ihminen vuoden vaihtuessa. Vai muuttuuko ihminen yksinkertaisesti vain ajan myötä. Jos muuttuu. Kaikki eivät muutu. Toiset muuttuvat.

Vuoden vaihtuminen on lupausten aikaa. Mutta jääkö vuodenvaihteen lupaukset sanahelinän tasolle vai motivoivatko ne elämänmuutokseen? On hienoa, että ihmiset aloittavat kaikenlaisia projekteja. Ne voivat olla ponnahduslauta erilaiseen elämään. Tärkeintä on ehkä kuitenkin oma tahtotila. Haluanko minä tätä todella? Sillä ilman omaa halua ihminen ei muutu. Ja sitä omaa halua ei voi kukaan tuoda ulkopuolelta toiseen ihmiseen. Motivaattoreita voi olla, mutta oma halu on se bensa liekeissä, joka tuo tulosta. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, kaikki lähtee lopulta itsestä.

Vuoden vaihtuessa moni keskittyy fyysisiin muutoksiin. Olen pitkään miettinyt, miksi psyykkisen puolen asiat ovat edelleen vaikeita ottaa haltuun, vaikka meillä on tietoa enemmän eri asioista kuin koskaan aiemmin. Ihmiset näkevät kaiken mielellään fyysisyyden läpi, vaikka on tutkimuksia, joissa on todettu ihmisen psyykeellä olevan valtava merkitys hyvinvoinnilla. Psyyke voi aiheuttaa jopa 70-80 % fyysisistä sairauksista. Vai oletko koskaan tullut ajatelleeksi ihmisiä, jotka hyppivät lääkäristä toiseen eikä mitään syytä löydy monenlaisiin oireisiin? Koskaan. Mistään. Millään tutkimuksilla. Ehkä psyyke onkin asia, joka pitäisi ottaa ensimmäisenä haltuun. Kohdata itsensä ja omat varjonsa. Sillä niitä meillä kaikilla on, jos olemme ihmisiä. Kohtaamalla itsensä ihminen avautuu uudella tavalla ja keho pääsee toimimaan normaalimmin ilman psyykeen aiheuttamia tukoksia.

Mihin tahansa ympärillä katsoo, tarvittaisiin hurjasti töitä nimenomaan psyykeen kanssa. Elämä on niin kokonaisvaltaista, että siitä ei voi erottaa osia. Meidän tulisi hoitaa itseämme kokonaisvaltaisesti. Päästä varpaisiin ja huomata, että kipu tietyssä paikassa voikin aiheutua jostain muualta kuin juuri kipukohdasta. Me puhumme mielellämme fyysisistä ongelmista. Olen kuullut niin monesti listoja fyysisistä sairauksista kahvipöytäkeskusteluissa. Mutta en ole kuullut kenenkään sanovan vaikkapa, että joudun lapsena väkivallan kohteeksi ja kehoni reagoi siihen nyt näin ja noin ja minun pitäisi käsitellä noita lapsuuden tunteita. Ei. Tällaisia ihmiset eivät puhu. Koska nousee häpeä. Yksi vahvimmista tunteista. Ja tunteistahan tässä kaikessa on lopulta kyse.

Ihmeellistä on siis elämä. 

Vuoden vaihtuessa tulee mietittyä myös mennyttä vuotta. Itselleni se oli vauhdikas vuosi, mutta hyvä vuosi. Matkustelin ja näin paljon ystäviä. Elämässäni tapahtui voimakas henkinen siivousoperaatio, joka johti siihen, että lähennyin uusien ihmisten kanssa ja joitakin ihmisiä jäi elämästä pois. Pois jäi erityisesti hallitsevia persoonia, joita olen seurannut ja totellut lampaan lailla. Oma henkinen kasvuni saavutti menneenä vuonna pisteen, jossa en suostunut enää alistumaan kenenkään ikeen alle. Se oli itselleni valtava helpotus. Tuntui kuin taakka olisi pudonnut harteilta. Yksinkertaisesti jätin tällaiset omassa täydellisyyden kuplassa elävät ihmiset omaan arvoonsa. Jatkakoot elämäänsä ilman minua. Minua ei hyväksikäytetä enää. Olen aina ollut hyvin sinisilmäinen. Vähän sellainen sadun punahilkka, joka uskoo kaikessa hyvään. Ihmisissäkin. On hienoa löytää itsestään vahvuutta, mutta säilyttää silti usko elämään, elämänriemu ja huumori. Löytää omia rajoja, joita valvoa hallitsevilta persoonilta. Sillä kuka asettaa rajoja, jos et sinä itse? 

Mennyt vuosi opetti myös ihmisistä paljon. Se avasi itselleni uusia ikkunoita ihmissuhteissa. Lakaisin vanhan minäni vanhojen suhteiden mukana pois ja näin yhtäkkiä selvästi elämäntarinani. Löysin palaset ja selitykset asioille. Ja tämä kaikki johti myös siihen, että löysin tietynlaista pelastavaa itsekkyyttä. Minun ei enää tarvinnut miellyttää jokaista ihmistä. Minusta tykätään ja ei tykätä. Ja se on ihan ok. Mennyt vuosi opetti myös paljon siitä, ettei kannata luottaa kaikkiin. Ihmiset saattavat sanoa face to face yhtä ja kun selkäsi käännät, he tekevät juuri päinvastoin kuin olivat juuri sanoneet kasvojesi edessä. Se on raadollista huomata. Mutta se on tärkeä huomio. Vaikka itse olen avoin ja hyväksyvä persoona, kaikki eivät sitä ole. Keskellämme elää valtava joukko jäykkiä persoonia, jotka elävät omissa kuplissaan tuomiten muita ihmisiä. Se on äärimmäisen surullista. Surullista nähdä miten monilta on kadoksissa lapsenmieli ja elämänilo. Ja silmien säihke jäänyt jonnekin vuoteen x ja y.

Ja usein nämä ihmiset ovat todellisuudessa jotain aivan muuta minä ihmiset heidät tuntevat. Tiedän esimerkiksi avioliiton tärkeyttä korostavan miehen, joka tuomitsee tällaisia ”hempukoita”, jotka odottavat lasta yksin. Ymmärrys ei riitä ymmärtämään elämän monenlaisia muuttujia. Sama mies ahdistelee naisia seksuaalisesti minkä kerkiää ja ihmiset tuntevat hänet kunnioitettuna aviomiehenä. Moni ihminen elää kaksoiselämää ja julki he tuovat aina sen mielikuviin sopivan kiillotetun puolen. Korostavat sitä vielä itse tuomitsemalla hempukoita ja erilaisen tien saaneita ihmisiä, jolloin tuomitsemisen kautta ikäänkuin vahvistavat kiillotettua puolta ja ihmiset, jotka eivät tiedä totuutta, uskovat tietenkin vain sitä toista puolta. Ihmiset eivät aina todellakaan ole siltä miltä näyttävät.

Sillä ihmiselle annetaan tie, sitä ei itse aina valita. Ihminen ei ole mikään Jumala, joka voi päättää kaikesta itse.  

Elämä on taitolaji. Sitä opetti mennyt vuosi. Minä en ainakaan muutu vuoden vaihtuessa. Minä muutun elämän myötä. Ajan myötä. Iän myötä. Kokemusten myötä. Uutena vuotena maailmankaikkeus tuokoon minulle juuri ne tilanteet ja opetukset, joita tarvitsen matkallani omalla tielläni.