Kuka hän on

lumiukkomuffinit.jpg

Voihan lumiukkomuffinssi! Kyllä on tullut syötyä makeaa ja suolaista. Tänä jouluna syömistä on rajoittanut takaisin hiipinyt pahoinvointi. Ei onneksi alkuraskauden tasoa, mutta ruokahalu on lähtenyt. Ei maita ruoka, pissattaa, yöunet alkavat olla katkonaisia, liitoskipuja ja jalkoja särkee. Vaivansa kullakin. Vauva voi ihan hyvin neuvolakäyntien ja tutkimusten perusteella. Nytkin hän mahassa hikottelee ja aktivoitui juuri, kun söin muutaman suklaapalan. Liikelaskentaa ei ole tullut tehtyä vielä, kun vauva liikuskelee kyllä koko ajan. Huoli ei ole herännyt tähän päivään mennessä siis.

Ilmoitettuani raskaudesta, sain kuulla monenlaista puhetta. Niihin puheisiin tottui kuukausien myötä eivätkä ne enää jaksa hetkauttaa. Ihmisten mielipiteet menettävät ajan myötä merkityksensä eikä niihin jaksa kuin hymähdellä. Tärkeintä ainakin itselleni on lapsen hyvinvointi eikä stressaantunut äiti ole paras tae lapsen hyvinvoinnille. Siksi nahka on kasvanut eivätkä ihmisten mielipiteet jaksa herättää reagointia.

Välillä on suorastaan koomista kuunnella ”juttuja” mitä kylillä ja juoruissa liikkuu. Tiedättekö mikä on viimeisin juttu sarjassamme ”kyliltä kuultua”? Minut on kuulemma raiskattu. Niin. Raiskattu. Jäin miettimään tällaista huhua, että siinähän olisi aihetta jo ilmoitukseen kunnianloukkauksesta. Ja toisekseen, kuka tällaisia viitsii puhella? Raiskaus on traumaattinen kokemus naiselle eikä tällaisia juttuja kannattaisi kyllä viljellä missään suhteessa juurikin sen takia, että naisia oikeasti myös raiskataan. Ja voin kertoa, että minua EI ole raiskattu. 

Välillä on myös surullista kuulla, että isäasiaa tentataan myös minulle hyvinvointiin liittyviä hoitoja tekeviltä ihmisiltä. On hienoa, jos olen niinkin mielenkiintoinen ihminen, että jotkut jaksavat miettiä aina vaan, kuka hän on. Lapsen isä. Olen ottanut alusta asti selkeän linjan etten keskustele asiasta. Olen ilmoittanut ettei lapsen isä ole asian kanssa tekemisissä. Jos tämän jälkeen jonkun täytyy jatkaa asiasta jauhamista niin se kyllä kertoo yksinkertaisesti kyseisen ihmisen tyhmyydestä.

Omasta mielestäni on selkeää, että toisia ihmisiä kunnioitetaan tällaisessakin asiassa. Minä en tule asiasta puhumaan, en tekemään paljastuksia, en haukkumaan ketään, en virittämään draaman kaaria enkä reagoimaan. Myös lapsen isällä on oikeuksia ja oma tehtäväni on kunnioittaa niitä tässä tapauksessa hänen toivomallaan tavalla. Hän ei ole kanssamme tekemisissä, se on vastaukseni edelleenkin. Se on asia, joka jokaisen järkevän aikuisen ihmisen tulisi ymmärtää. Kunnioittaa toisia ihmisiä, heidän valintojaan, toiveitaan ja elämäänsä. Minä en olisi kauhean kaunissieluinen ihminen, jos alkaisin asiasta jauhamaan ympäri kyliä ja sukujen kahvipöydissä. Omasta mielestäni kaunissieluinen ihminen kunnioittaa muita ihmisiä ja heidän toiveitaan. Omasta mielestäni myös miehiä pitää kunnioittaa. Piste.

On myös hyvin erikoista, että työni seurakunnassa on vedetty asiaan mukaan. ”Kun vielä on töissä seurakunnassakin ja saa lapsen yksin!” Niin, mitä sitten? Seurakunnassa työskentelee ihan samanlaisia ihmisiä kuin missä tahansa työpaikassa. Seurakunnan työntekijä ei ole Jumala eikä pyhimys. Hän on ihminen, joka elää ihmisen elämää. Tuomitsemalla muita, tuomitset aina myös itsesi. Erikoista, että tällä vuosikymmenellä joutuu nainen vielä kuuntelemaan tällaista kuraa. Siksi olenkin huomannut, että naisen asema ei ole suinkaan meidänkään yhteiskunnassa vahvalla pohjalla. Naisen itsenäisiä ratkaisuja yrittävät monet kyseenalaistaa, rikkoa ja hajottaa. Henkinen paine on suuri, mutta omalla kohdallani se johtaa paradoksaalisesti siihen, että olen entistä ylpeämpi valinnoistani ja kyvystäni elää itseni näköistä elämää. Ymmärrän, miksi moni nainen masentuu, sairastuu ja uupuu henkisesti tällaisessa tilanteessa. Yhteiskunta on edelleen armoton naisia kohtaan. Ja se jos mikä on todella surullista. 

Minun elämäni. Minun valintani. Minun tieni. Sen enempää minun ei tarvitse asioita perustella. Kenellekään. Juoruilkaa rauhassa ja olettakaa oletuksianne. Siihen kaikilla on vapaus. Totuus on valitettavasti yleensä ihan jotain muuta mitä ihmisten jauhamat jutut. 

Ihanaa joulupäivää ja loppuvuotta. 🙂 

what-doesnt-kill-you-makes-you-strong.jpg

 

Suhteet Oma elämä Raskaus ja synnytys Ajattelin tänään

Kiitos seurakunta asenteestasi

aurejuhla.jpg

Olen tehnyt seurakunnalla suntion töitä vuodesta 2009 asti. Sitä ennen olin hautausmaatyössä kesäisin jo lukioaikoina. Ensin tuntityöläisenä, opiskelujen ohella töitä tehden, kirkkovaltuustossa muutaman vuoden ja muutama vuosi sitten siirryin työhön kokopäiväisesti. Olen kokenut seurakunnan hyvänä ja lämminhenkisenä työyhteisönä. Toki jokaisessa paikassa, missä ollaan ihmisten kanssa tekemisissä, kohtaa erilaisia tilanteita sekä erilaisia ihmisiä erilaisine ajatuksineen. Pahimmat tilanteet työelämässä olen kokenut kuitenkin hoitoalalla, jossa näki paljon henkistä väkivaltaa sekä erityisesti naisten välisiä ristiriitoja. 

Kun nyt itse olen tilanteessa, jossa en täytä ”normaalin” kriteereitä ja odotan vauvaa ilman parisuhdetta, olen saanut seurakunnan työyhteisöltä valtavasti tukea, ymmärrystä, rakkautta, myötätuntoa ja hyväksyntää juuri sellaisena kuin olen. Olen saanut sitä niin paljon, että tätä kirjoittaessa tulee itku silmään, kun mietin kaikkia sanoja, onnentoivotuksia, eleitä, hymyjä, halauksia ja ystävällisyyttä. Jos joku mielessään olisi halunnut tuomita minut, hän on osannut ainakin piilottaa sen hyvin. Koska itselleni ei ole tullut edes tunnetta, että olisin jotenkin tehnyt väärän valinnan tai minua ei hyväksyttäisi ratkaisuni kanssa. Olen saanut osakseni epäuteliaisuutta eli sitä, että minun ei ole tarvinnut tilittää, selittää tai muutakaan sellaista.

Kaikki tuomiot, epäilyt, kyräilyt, ihmettelyt ja negatiivissävytteiset kysymykset ovat tulleet ihmisiltä, jotka eivät kuulu kirkkoon tai eivät ole seurakunnan toiminnassa mukana tapakristittyä enempää. En halua jaotella ihmisiä vaan ajattelen, että olemme kaikki samaa ihmiskuntaa, mutta tämä on johdatus siihen, että miksi iso joukko ihmisiä näkee seurakunnat nykyään kovin negatiivisessa valossa? Seurakunnissa on paljon hyvää ja paljon lähimmäisestä huolehtimista.

Jo pelkästään kaikki lasten kerhot, nuorten parissa tehtävä toiminta ja diakoniatyö tekevät niin tärkeää työtä, jota kaikki eivät ehkä näe. Diakoniatyön kautta tavoitetaan ihmisiä, joita muut instituutiot eivät välttämättä näe. Annetaan ruoka-avustusta, vaatteita ja autetaan. Jos seurakunnat lopettavat toimintansa, kasvaisi inhimillinen hätä maassamme aivan varmasti. Kun itse katsoo seurakuntien työtä läheltä niin voi vaan ihmetellä, miksi seurakuntiin suhtaudutaan nykyään kovin vaihtelevasti? 

Ikään kuin ihminen olisi tyytyväinen seurakuntaan, jos hän itse saa konkreettisesti omaan käteensä rahaa. Ihminen ei näe mitä kaikkea näkymätöntä, itsestäänselvää, pyyteetöntä ja raskasta työtä seurakunnissa tehdään monien asioiden parissa. Minä ainakin haluan toivottaa kirkkoon tervetulleeksi myös kaikki, jotka ovat siitä eronneet. Jos eronnut on saanut käytettyä kirkollisveroon menevät eurot omasta mielestään hyvällä tavalla omaan itseensä, niin hyvä niin. Minä itse näen mihin kirkollisveroni menevät ja voisin maksaa muutaman euron lisääkin, jotta työ jatkuisi seurakunnissa.

Takaisin raskauteen. Toivon ihmisiltä, että ette myöskään kysele vaikkapa veljiltäni raskaudestani, lapsen isästä tai muustakaan. Ikävään välikäteen nämä kyselijät asettavat ihmisiä. Mikä ei ole sinun asiasi, anna sen olla. Voita oma uteliaisuutesi ja keskity vaikka siihen kuuluisaan omaan elämään ja lue aiempi kirjoitukseni ”Onko nainen arvioinnin kohde?”. En minäkään tiedä juuri mitään sukulaisteni tai ystävieni lapsista, joten miksi minun lapseni kaikki yksityiskohdat pitäisi olla jotenkin julkista tietoa, josta pitäisi melkein tehdä kirjallinen selvitys uteliaimmille.

Ihmiset kyllä kertovat, jos he haluavat eikä ainakaan minun tehtäväni elämässä ole imeä itseeni tietoa toisten elämästä. Miettimisen paikka olisi ihmisellä, joka haluaa imea itseensä tietoa toisista saaden sille toiselle todella epämukavan olon. Eniten ihmisten uteliaisuudessa hämmentää se, että eivätkö he ymmärrä, että kaikkien elämä ei mene sillä kaavalla kuin oma elämä menee ja toisten ihmisten elämässä on paljon enemmän muuttujia kuin toisten. Avatkaa silmänne, jos näkökenttä on kovin kapea. Minä en ole elämääni valinnut, vaan se on valinnut minut. Minun tehtäväni on vain hyväksyä kaikki tapahtunut, seisoa itseni takana ja olla osa elämän virtaa vastustamatta sitä.

Sillä elämä on. Ja tulee aina olemaan. Ihmeellistä.

prada.jpg

Suhteet Oma elämä Raskaus ja synnytys Uutiset ja yhteiskunta