Kohtaamisia

Olen tässä miettinyt jo jonkin aikaa, miten kirjoittaisin elämässäni tapahtuneesta kurjasta ja epäoikeudenmukaisesta jutusta. En vaan oikein osaa muotoilla ajatuksiani sanoiksi tämän asian tiimoilta. Voi siis olla, ettei aika ole kypsä kertomaan koko stooria, vaan se tarvitsee vielä sulattelua. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa tapahtuneesta seuranneesta ilmiöstä eli miten ihmiset suhtautuivat minuun ja asiaan kyseisen vääryyden tapahduttua. 

Ensiksi haluan nostaa esiin todella positiivisen jutun eli sen, että sain paljon tukea tilanteessani. Oli hienoa huomata, etten jäänyt yksin ja että ihmiset lähelläni ymmärsivät tilanteeni. Sain paljon tsemppiviestejä ja -puheita. Minua ei ole varmaan koskaan kehuttu niin paljon, kuin viimeaikaisissa kohtaamisissa. On tietysti aina mukava kuulla, että on onnistunut omalla olemisellaan/tekemisellään vaikuttamaan ympäristöönsä positiivisesti. Kaikki kehut ja tsempit tulivat todella tarpeeseen, vaikkei sanat muuttaneetkaan tapahtunutta. 

Toiseksi huomasin vaikenijat. Monelle toisen ihmisen elämän suuret negatiiviset tapahtumat aiheuttavat pakene nopeasti reaktion. Olen viime vuosina joutunut niin moneen myrskyyn elämässäni, että liiankin tutuksi ovat tulleet ne ihmiset, joilla ei ole selkärankaa olla mukana elämän varjopuolen tilanteissa. Se johtuu toki kovin inhimillisistä syistä. Meissä monessa asuu syvällä pelko, että epäonni tarttuu. Painiskelemme myös monien omien murheiden kanssa, jolloin toisen elämän vaikeudet kasvattavat omaa taakkaa liikaa. Toisaalta saatamme tuntea myös niin suurta avuttomuutta näiden tilanteiden edessä, että valitsemme vaikenemisen, jotta saisimme pysyä omalla mukavuusalueellamme, emmekä joutuisi vaikeuksiin itse. Itselleni vaikeneminen on kuitenkin merkki hiljaisesta hyväksymisestä. Vaikka ymmärtäisin vaikenijan motiivit oikein hyvin, tuntuu se silti kurjalta.

Kolmanneksi huomioni kiinnittyi selittelijöihin. Joidenkin on pakko selittää paha hyväksi tai heidän uskonsa ja luottamuksensa järkkyy liikaa. Selittelijät yrittävät hakea ymmärrystä kaikille osapuolille, jotta he eivät joutuisi myöntämään, että maailmassa tapahtuu hyville ihmisille kurjia asioita. Valitettavasti huono kakku ei muutu hyväksi, vaikka sitä koristelisi kuinka.

Neljänneksi on hyväksyjät. Ne jotka sanovat, että: ”Sellaista se elämä on” tai kertovat, että:  ”Minulle on tapahtunut pahempaakin ja enemmänkin.” Sellaisten ihmisten edessä olen jotenkin aivan voimaton. Varmaan heilläkin on syynsä suhtautua kurjiin asioihin em. tavalla. Silti se vaan on todella jäätävää, kun et tule kohdatuksi ja kuulluksi oman hätäsi kanssa. Jokaisella on kuitenkin oikeus tuntea pahaa mieltä ja olla oman koettelemuksensa keskipisteessä. Pahinta mitä voi tehdä, on siirtää huomio täysin itseensä tai mitätöidä toisen hätä. Edes erimielisyys asiasta ei anna oikeutta talloa toisen ihmisen tuntemuksia ja kokemuksia. Usein akuutin kriisin ollessa päällä, on turha puhua järkeä. Tärkeintä on kuuntelu ja myötätunto. Myöhemmin voi olla syvemmän keskustelun aika. Ehkä silloin voi ottaa esiin eriävänkin mielipiteensä tai kehottaa toista pohtimaan, mistä joku kriisi on saanut alkunsa, jos se on sellainen tapahtuma, jonka voi perustella ihmisen omalla toiminnalla. Terveysasioista en lähtisi väittelemään laisinkaan. Kyllä yhteiskunta hoitaa syyllistämisen ihan tarpeeksi hyvin.

Syy miksi haluan nostaa tätä asiaa esiin on se, että osa ihmisistä on aivan hukassa toisen kohtaamisessa. Meistä on tullut jonkin sortin besserwissereitä. Haluamme olla aina oikeassa tai pitää kynsin ja hampain kiinni täydellisyyden illuusiosta. Silloin on helpompi joko kieltäytyä ajattelemasta pahoja asioita tai selittää ne toisen ihmisen omaksi syyksi. Meillä elää suomessa sitkeästi vääränlainen pärjäämisen kulttuuri, jossa ihannoidaan vahvoja selviytyjiä, jotka yksin selättävät ongelmat ja jaksavat loputtomasti kohdata haasteita ilman näkyviä haavoja. Heikkous on pahe, jota pitää välttää hinnalla millä hyvänsä. Sillä se muka tarttuu, vetää mukanansa muutkin kurjuuteen ja näyttää meille, miten armotonta elämä voi olla.

Elämässä sattuu ja tapahtuu monenlaisia asioita, toisille enemmän kuin toisille, mutta kuitenkin niin, että jokainen saa osansa valosta ja varjosta. Sen sijasta, että turvaudumme huonoihin kikkoihin kohdatessamme kurjuutta, voisimme uskaltautua rinnallakulkijaksi. Olisimme oikeasti läsnä ja vierellä tukemassa. Keneltä se on poissa, jos yhdessä asettuisimme kohtaamaan elämän sietämättömät taipaleet kuin epäoikeudenmukaisuuden kolhaisut? Kehotankin jokaista miettimään tarkasti, miten juuri sinä kohtaat toisia ja varsinkin sen toisen murheen aikoja?

Kovien arvojen jyllätessä tarvitsemme yhä enemmän toisiamme elämän matkakumppaneiksi tukemaan ja jakamaan positiivista energiaa. Haluatko sinä olla oikeassa ja tuntea itsesi paremmaksi vai olla ystävä, jolla on sydäntä ja ymmärrystä? Tällä viikolla minua puhuttelee Ellien Gouldingin laulu: Army. Käyppä vaikka kuuntelemassa sitä, jos mietit ystävyyttä.

 

DSC_3999[1].JPG

        

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *