Kuinkas sitten kävikään?
Te jotka olette lukeneet blogiani, tiedätte jonkin verran kamppailustani kohti elämänmuutosta. Lyhyesti sanottuna kyse on huonosta itsetunnosta, jota olen yrittänyt paikkailla suorittamalla toisten hyväksyntää. Meitä on paljon, kilttejä suorittaja ”tyttöjä”, jotka elämme muita varten. Jätämme omat tarpeemme viimeiselle sijalle ja koko elämämme koostuu kunnollisena, tunnollisena olemisena sekä muiden miellyttämisenä. Lopulta tämän tyyppiset ihmiset palavat loppuun, niin kuin minullekin kävi. Yllättävän pitkään jaksoin elää elämää muiden ehdoilla, mutta viime kevättalvella iski täydellinen stoppi. Taistelin loppuun asti, mutta viimein oli annettava periksi, kun oma terveys oli todella uhattuna.
Sairaslomalla oli kohdattava itsensä ja aloitettava muutos. Olin koko elämäni ajan koettanut selviytyä kaikesta yksin ja mahdollisimman vähän ketään vaivaten. Häpesin heikouttani ja moitin jatkuvasti itseäni, kun en jaksanut elämässä mielestäni samoja asiota kuin muut. Rimani oli järjettömän korkealla kaikessa ja pyrin täydellisyyteen joka osa-alueella. Maaliskuussa olin kuitenkin siinä pisteessä, että säikähdin itsekin kuntoani. Muutos olisi pakollinen, eikä siinä auttanut enää pienet korjausliikkeet.
Teinkin siis suuria korjausliikkeitä, joista voi esim. lukea edellisestä postauksesta. Hetkessähän ihminen ei muuta pinttyneitä tapojaan, mutta olen kokenut edistyväni hitaasti, mutta varmasti. Päätin, että olen avoin tilanteestani, jotta viimein voisin lopettaa häpeämisen ja elää oman näköistä elämää. Pikkuhiljaa olen alkanut nauttia taas musiikin tekemisestä ja työni tekemisestä. On ollut ilo huomata, että juuri työn tekemiseen palasi ilo ja varmuus. Sairaslomalta palattuani puhuin töissä tilanteestani ja etsimme ratkaisut muokkaamalla hieman työtäni. Tuntui, että puhuminen kannattaa, samoin kuin rohkeasti itsenä oleminen, koska tunsin saavani ymmärrystä ja vastakaikua. Aloin saada oman mielen sekä fysiikan kuntoon. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Olisi todella hienoa kertoa kuinka prosessini on ollut pelkästään kannattava ja kehottaa muitakin avoimuuteen ja rohkeuteen. Todellisuus on kuitenkin myös julma. Se, että itse muuttuu ja voi paremmin on toki palkinto itsessään. Silti tuntuu uskomattomalta, että prosessini kääntyi nyt myös itseäni vastaan. Sain kuulla perjantaina, etten saa enää jatkaa työssäni. Tätä juuri pelkäsinkin jäädessäni sairaslomalle, mutta jaksoin silti uskoa, että ehkä tällä kertaa pelkoni eivät toteudu. Uskoin ihmisyyteen, instituutioon, jossa olen töissä ja siihen arvomaailmaan, jota työpaikkani (pitäisi) edustaa. Näin ei kuitenkaan käynyt ja pettymys ja paha mieli vellovat nyt rankasti.
Oloni on nyt melko ristiriitainen. Uskon, että tällä on tarkoitus. Minun paikkani on jossain muualla ja tehtäväni jokin toinen. Silti tuntuu kurjalta jäädä vaille työtä, kun on kuitenkin tehnyt parhaansa. Harmittavinta tässä on se, että lain mukaan kaikki menee oikein, koska olin vain sijaistamassa toisen virassa. Kyse onkin enemmän etiikasta ja siitä, mikä on oikein. Maailma on kuitenkin vahvoja varten ja täällä pätevät kovat arvot.
No työpaikkani ei ainoastaan menettänyt hyvää työntekijää, he menettivät uskottavuuden silmissäni. Ja minä sain taas muistutuksen siitä, miten raadollisia olemme toinen toisiamme kohtaan. Valitettavasti yllätys ei ollut suuri. Halusin vaan niin kovasti uskoa toisenlaiseen vaihtoehtoon, että annoin itseni hämäntyä hetkeksi.
Onneksi tiedän jo tämän ikäisenä, että pettymykset ovat hetkellisiä ja niistä pääsee yli. Kun joku ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. En siis aio jäädä piehtaroimaan itsesääliin tai kiukutella loputtomasti. Näin kävi nyt tällä kertaa. Tulevaisuus on taas avoin ja vuorossa on toivottavasti jotain aivan muuta, kuin viime vuosina on ollut tarjolla. Valitettavasti tällaiset kokemukset kuitenkin lisäävät kyynisyyttä ja pakottavat meidät rakentamaan aina vaan kovemman suojakuoren. Yritän kuitenkin parhaani mukaan keskittyä työn loppumisen hyviin puoliin, sillä en murehtimallakaan mitä voita.
