Koti on aina koti (ja leokuosi on todellakin lempee)

Kaksi päivää kotikotona tekevät ihmeitä (ihmeitä tekee myös se, kun älyää kesän vetelevän viimeisiään ja muistaa, että on ihan ok viettää koko viikonloppu rauhallisesti ja ajoissa nukkumaan käyden).

Kotona odotti muutaman raskaan asian hoitaminen, mutta eihän sitä loputtomasti voi ikäviä juttujakaan paeta. Vaikka välillä kyllä huvittaisi. Sanoa, että nyt riitti. Kyyneleet menkää pois, olen vuodattanut teitä jo tarpeeksi yhdelle vuodelle. Vanhat valokuvat ja hassut tarinat sekalaisen tavaramäärän takana, en jaksaisi katsella ja muistella teitä pala kurkussa päivästä toiseen.

Ja silti en niistä ikimaailmassa luopuisi. Kyynelistä, tavaroista, siitä mitä on jäljellä. Muistoista. Ne minulla sentään vielä on.

Kummasti lohduttivat kuitenkin äidin halaus, kesken selänkutitusta nukahtanut sisko ja kaksi karvaista kaveria. Sauna, katettuun pöytään istuminen ja tulevasta haaveileminen. Maailman parhaan kummipojan jalkapallomatsin seuraaminen ja eskarilaisen loppumattoman innon ihaileminen.

Sunnuntai-iltana suru tuli enää puseroon silloin, kun havahduin edessä olevan bussimatkan väistämättömyyteen. Kahden tunnin jälkeen olin jälleen omassa kodissa, purin äidin mukaanlaittamat ruokakassit, ihastelin puolitäyttä jääkaappia ja totesin, etteivät ne asiat täälläkään niin huonosti ole.

Ja näin syvällisen tekstin pinnallisena loppuhuomautuksena todettakoon, että olen tainnut kerätä vähän liikaa leokuosia vaatekaappiini kätköihin viime aikoina. Mutku se on niin ihanaa.

Kuvat: Oona