Olen vaaanha, olen rohkeaa, syntynyt nukkumaan

Oireet: halu mennä töiden jälkeen suoraan kotiin, kotona ihme kotoilu-juttujen puuhastelu (kuten pölyjen pyyhkiminen), kieltäytyminen kaverin ehdottamasta ex tempore -keikasta (nimet listalla), sänkyyn meno puoli yksitoista, ymmäryksen puute ihmisiä kohtaan, jotka juovat kaljaa puistossa/käyvät baarissa keskellä viikkoa, suuri ärtyminen, kun ne samat ihmiset kotiin tullessaan paiskoo ovia/huutelee kadulla/kompastelee sänkyyn kömpiessään.

Self-made diagnoosi: OLEN VANHA.

Tältä se ikääntyminen kai tuntuu (melkein esitin ajatuksen kysymyksen muodossa ”Tältäkö se tuntuu?”, mutta lauseesta tuli mieleeni Jenni Vartiaisen kappale ja yök, nyt se soi päässäni, tuo yksi lause siis, koska en tiedä laulun muita sanoja).

Onko vanhuuden vai maailmankaikkeuden syytä, että asukuvien ottaminen on kamalan vaikeaa?

Olen kuin mummini, jolle on lapsuudessa opetettu, ettei valokuvissa saa hymyillä, minkä seurauksena mummi näyttää joka kuvassa tosi tympääntyneelle.

Itse harrastan sellaista puupökkelö-poseerausta.

Tämä kuva oli ihan suht onnistunut:

Sitten selasin kameran kuvia eteenpäin.  

 Tältä näytän oikeasti:

Ensimmäisen kuvan käsiasento ilmestyy kuvioihin viimeistään muutaman siiderin jälkeen (tämä kuva on kylläkin otettu töissä, selvin päin, joten ehkä minun pitää hyväksyä, että käsieni luonnollinen olotila on vaaka-asento).

Toinen kuva, noh, näytän hirmu keskittyneelle.

Kolmas on vain karu totuus. Siina, face it, useimmat ihmiset näkevät tämän vision mielessään, kun ajattelevat sinua.

Tässä postauksessa ei ollut kauheasti järkeä. Punainen lanka taisi olla se, että valokuvien ulkopuolella olen ihan normaali, vanha ihminen (tai näin vakuuttelen itselleni. Mikä se vanha/normaali ikinä onkaan.)