Kaupunkilaistyttö ja meri

Asuin puoli vuotta keskellä autiomaata. Ympärillä kohosivat kauniit vuoret ja niiden keskellä upeat kanjonit. Kaktukset kukkivat (ihan oikeasti, valkoisia, pieniä kukkia), videovuokraamosta sai ilmaista popkornia eikä nettiostoksista tarvinnut maksaa tullia. Siis melko täydellistä.

Mutta kun. Jotain puuttui. Ja tiesinhän minä, mikä se jotain oli.

Tytön saa pois meren ääreltä, mutta merta ei kyllä saa pois tytöstä. En ole ikinä purjehtinut, kalastanut tai harrastanut minkäänlaista muuta erityisen merellistä aktiviteettia (uinut kyllä olen, tänäkin kesänä ainakin viisi kertaa).

Tarvitsen merta siksi, että teoriassa sen äärellä maailma on avoin. Voisin koska vain kyhätä kasaan lautan ja seilata kauas pois. Teoriassa siis. (Todellisuudessa tuskin pääsisin Eiran rannan venelaitureita pidemmälle.)

Meren äärellä kaikki on mahdollista. Se tuoksuu hyvälle. Lohduttaa tyynellä kelillä. Muistuttaa voimastaan myrskyn keskellä. Ja ainiin, sen päällä voi hiihtää! (Ihan varmasti hiihdän tänä talvena!)

Kuvat: Oona