Asuin puoli vuotta keskellä autiomaata. Ympärillä kohosivat kauniit vuoret ja niiden keskellä upeat kanjonit. Kaktukset kukkivat (ihan oikeasti, valkoisia, pieniä kukkia), videovuokraamosta sai ilmaista popkornia eikä nettiostoksista tarvinnut maksaa tullia. Siis melko täydellistä.

Mutta kun. Jotain puuttui. Ja tiesinhän minä, mikä se jotain oli.

Tytön saa pois meren ääreltä, mutta merta ei kyllä saa pois tytöstä. En ole ikinä purjehtinut, kalastanut tai harrastanut minkäänlaista muuta erityisen merellistä aktiviteettia (uinut kyllä olen, tänäkin kesänä ainakin viisi kertaa).

Tarvitsen merta siksi, että teoriassa sen äärellä maailma on avoin. Voisin koska vain kyhätä kasaan lautan ja seilata kauas pois. Teoriassa siis. (Todellisuudessa tuskin pääsisin Eiran rannan venelaitureita pidemmälle.)

Meren äärellä kaikki on mahdollista. Se tuoksuu hyvälle. Lohduttaa tyynellä kelillä. Muistuttaa voimastaan myrskyn keskellä. Ja ainiin, sen päällä voi hiihtää! (Ihan varmasti hiihdän tänä talvena!)

Kuvat: Oona

Kaksi päivää kotikotona tekevät ihmeitä (ihmeitä tekee myös se, kun älyää kesän vetelevän viimeisiään ja muistaa, että on ihan ok viettää koko viikonloppu rauhallisesti ja ajoissa nukkumaan käyden).

Kotona odotti muutaman raskaan asian hoitaminen, mutta eihän sitä loputtomasti voi ikäviä juttujakaan paeta. Vaikka välillä kyllä huvittaisi. Sanoa, että nyt riitti. Kyyneleet menkää pois, olen vuodattanut teitä jo tarpeeksi yhdelle vuodelle. Vanhat valokuvat ja hassut tarinat sekalaisen tavaramäärän takana, en jaksaisi katsella ja muistella teitä pala kurkussa päivästä toiseen.

Ja silti en niistä ikimaailmassa luopuisi. Kyynelistä, tavaroista, siitä mitä on jäljellä. Muistoista. Ne minulla sentään vielä on.

Kummasti lohduttivat kuitenkin äidin halaus, kesken selänkutitusta nukahtanut sisko ja kaksi karvaista kaveria. Sauna, katettuun pöytään istuminen ja tulevasta haaveileminen. Maailman parhaan kummipojan jalkapallomatsin seuraaminen ja eskarilaisen loppumattoman innon ihaileminen.

Sunnuntai-iltana suru tuli enää puseroon silloin, kun havahduin edessä olevan bussimatkan väistämättömyyteen. Kahden tunnin jälkeen olin jälleen omassa kodissa, purin äidin mukaanlaittamat ruokakassit, ihastelin puolitäyttä jääkaappia ja totesin, etteivät ne asiat täälläkään niin huonosti ole.

Ja näin syvällisen tekstin pinnallisena loppuhuomautuksena todettakoon, että olen tainnut kerätä vähän liikaa leokuosia vaatekaappiini kätköihin viime aikoina. Mutku se on niin ihanaa.

Kuvat: Oona