Olen maailman surkein hiustenlaittaja. Turvaudun tuollaiseen etulettiin aina, kun päivä uhkaa mennä piloille temppuilevan tukan takia.

Onneksi pieniin ongelmiin on myös pienet ratkaisut.

Ja tietenkin kärsin yhdestä länsimaisia naisia riivaavasta, toisinaan elämää suuremmasta ongelmasta: kun on lyhyt tukka, tahdon kasvattaa pitkän, ja toisinpäin. Sama pätee myös otsatukkaan.

Miksi se onkin niin vaikeaa? Joo joo, pitäisi olla tyytyväinen siihen mitä on, mutta eihän se nyt vaan mene niin.

Muutama vuosi takaperin leikkasin niin lyhyen tukan, että korvat näkyivät.

Kaverin kaveri kysyi, että mitä opiskelen. Kerroin, no että journalismia. Tyyppi kommentoi, että ”no näytätkin just siltä, että oot töissä jossain Imagessa”.

Noita Imagen tyyppejä nyt hetken töissä katseltuani voin kertoa, että kyllä niillä on pitkiäkin hiuksia.

Hei hei hassut stereotypiat, ainakin aikakauslehtitoimittajien osalta.

Päähäni jämähtäneen letin lisäksi huomaa myös neulanterävät polveni.

Muut etenevät kyynärpäiden avulla, minä tökin polvilla. Ne myös porautuvat kivasti miehen selkään öisin. Nuku hyvin ja silleen.

Tänä kesänä olen lisännyt elämän suurten opetusten listaan seuraavanlaisen neuvon: pyöräilyshortsit ovat aika kiva vaatekappale, kun ne pukee suht lyhyen mekon alle tuulisena päivänä.

Usein shortsien hyödyllisyyden tosin muistaa vasta silloin, kun tuulenpuuska iskee ja pikkarit vilkkuvat kanssaolijoiden huvitukseksi/kauhuksi.

Sorsia, koska, no sorsia. Hellyytäviä pieniä karvapalleroita, jotka ovat oikeasti vähän pelottavia, kunhan tuosta kasvavat.

P.S. Meikätyttö suuntaa tästä kohta Kotkan Meripäiville, kesän ykkösfestareille. Esiintyjinähän on tällä kertaa muun muassa Rednex, Haddaway, Roxette sekä tietenkin Popeda. Kyllä jää Kuudes aisti kevyesti kakkoseksi tämän kaartin rinnalla 😀

P.P.S. Lauloin neljävuotiaana Lasten Meripäivien laulukilpailussa prinsessaksi pukeutuneena Enkeli Taivaan. Heinäkuussa.