Syyllistämistä ja syyllisyyden tunteita tarvitaan

Kun aletaan puhua eläinmaatalouden ja metsähakkuiden – tai ylipäätään minkä tahansa toiminnan – negatiivisista ympäristö- ja ilmastovaikutuksista, hyvin pian alkaa kuulua myös valitusta siitä, kuinka esimerkiksi maanviljelijöitä ”aina syyllistetään”. Itse asiassa se, että ”syyllistäminen” alkaa vaivata, toisin sanoen mieleen alkaa hiipiä ikävästi syyllisyyteen viittaavia tuntemuksia, on merkki siitä, että on syytäkin syyllistää ja etenkin kokea syyllisyyttä. Joka ikisen meistä pitäisi tuntea syyllisyyttä ympäristön saastumisesta, luontokadosta ja ilmastonmuutoksesta.

On mielenkiintoista, että usein juuri ne tahot, joiden toiminnalla on eniten negatiivisia vaikutuksia ja joilla siten olisi eniten mahdollisuuksia todella tehdä jotain hidastaakseen ympäristön, luonnon ja planeetan tilan heikkenemistä, valittavat ”syyllistämisestään” kaikkein kärkkäimmin. Moni yksittäinen ihminen, jonka vaikutusmahdollisuudet henkilökohtaisessa elämässään ja työssään ovat paljon pienemmät, tekee jo vapaaehtoisesti oman osansa pyrkiäkseen elämään ja kuluttamaan eettisellä ja ekologisesti kestävällä tavalla – siis kantaa aikuismaisesti osansa syyllisyydestä ja on ryhtynyt toimimaan, jotta tilanne muuttuisi. Sen sijaan esimerkiksi moni eläinmaatalouden ja metsätalouden edustaja näyttää pyrkivän kaikin keinoin torjumaan ”turhan syyllistämisen”: ei hyväksy omaa vastuutaan asiassa, esittää tekosyitä omaa toimintaansa oikeuttaakseen eikä tee asialle yhtään mitään.

Todellisuudessa ongelmana ei siis ole ”syyllistäminen” eikä myöskään se ikävä syyllisyyden tunne, joka ”syyllistetylle” syntyy, vaan se, että syyllisyyttä ei vain haluta tuntea. Syyllisyys on harmillinen tunne, koska se johtaa (tai ainakin sen pitäisi johtaa) tarpeeseen alkaa toimia toisella tavalla. Koska oman syyllisyyden myöntäminen ei ole hauskaa, on helpompaa uhriutua valittamaan sitä, kuinka ”aina syyllistetään”. Toisin sanoen halutaan elää aikuisinakin kuin jonkinlaiset taaperoikäiset, joille ei vielä ole kehittynyt käsitystä siitä, että omalla toiminnalla on myös negatiivisia seurauksia ja että kaikki seuraukset eivät ole hyväksyttäviä. ”Syyllistäminen” tuntuu ikävältä juuri siksi, että on ikävää huomata, että on syytäkin tuntea syyllisyyttä.

Syyllisyyttä pitää tuntea. Se on tarpeellinen tunne, joka kertoo oman toiminnan ongelmista, ja sen pitää johtaa oman toiminnan muuttamiseen. Jos muut tuntuvat ”syyllistävän” yhä uudestaan samoista asioista ja vieläpä ”aivan syyttä”, on uskallettava katsoa peiliin ja tunnustettava. Tämä koskee tietysti (ja aivan erityisestikin) myös eläinmaatalouden ja metsätalouden toimijoita. Sen sijaan, että vingutaan, kuinka ”ikävältä tuntuu olla aina syyllistämisen kohteena”, on tunnustettava syyllisyytensä yhtenä luontokadon ja ilmastonmuutoksen aiheuttajana, kannettava oma osansa vastuusta ja ryhdyttävä toimimaan toisin. Syyllisyyden tunteet eivät häviä ruikuttamalla, eikä ”syyllistäminen” lopu vastuuta väistelemällä, vaan toimimalla niin, että syyllisyyteen ei ole aihetta. Kukaan meistä ei tietenkään pysty toimimaan aina täydellisesti, mitä tulee eettiseen ja ekologisesti kestävään elämiseen, mutta on aivan eri asia hyväksyä oma vastuunsa ja pyrkiä muuttamaan omaa toimintaansa parhaansa mukaan, kuin torjua syyllisyytensä ja jatkaa samaa rataa piittaamatta siitä, miten negatiivisesti oma toiminta vaikuttaa luontoon ja planeettaamme.