päivä kerrallaan

Odotin, että tulevasta keväästä tulisi syksyä kevyempi. Kuitenkin viikottaiset kuntoutukset ja mahdollinen harrastustoiminta ovat tehneet viikoista suorittamista. Keho on nykyään jatkuvasti jollain tasolla uupunut, mikä tuntuu jo normaalilta olotilalta. Se on kuitenkin johtanut siihen, että usein pienenkin rasituksen jälkeen nousee lämpö. Uupumusta lisää myös jokapäiväiset kipukohtaukset spastisuuden myötä.  Kaikista rankinta tämä on kuitenkin mielelle. Kun tuskastuttava olotila leviää alaraajoihin, syntyy hätä, kun tilanteesta ei pääsekään pois. Lääkkeiden vaikutusten odottaminen tuntuu ikuisuudelta. Hengitys on pinnallista, ahdistus kasvaa, mieli harhailee hätäisenä etsien pakotietä.

Henkisen väsymyksen myöntäminen pelotti aluksi todella paljon. Pitkän masennustaustan myötä pelkään meneväni jälleen samaa reittiä takaisin alkupisteeseen. Kuitenkin kun asian myönsin ensin itselle, hoitotiimilleni ja ystävilleni, tajusin että se ei kuitenkaan ole tässä tapauksessa suorin reitti masennuksen pimeisiin syövereihin.

Keväät tuo tullessaan tutkimuksia ja tulevaisuuden suunnittelua. Viimeiseksi mainittu on aiheuttanut todella paljon surua, tulevaisuuden miettiminen on tällä hetkellä todella kipeä asia ajatella. Tiedän mitä haluaisin, mutta haaveiden perässä eteneminen ei ole aina itsestäni kiinni.

Tulevan viikon aion pyhittää kaikelle muualle, kuin tälle kaikelle. Pidän tauon poissa Tampereelta, poissa kuntoutuksista ja muista hoidettavista asioista. Keskityn olenaiseen; läheisyyteen, kuunteluun, hipsuttamiseen, hyvään ruokaan, juomaan ja onnelisuuteen.