Fyysinen välimatka elämään
Tiedättekö sen tunteen, kun tekisi mieli muuttaa johonkin Lapin perukoille pieneen mökkiin ja tehdä työkseen puhelinmyyntiä… Olen päätynyt siihen olotilaan viimeisen viikonaikana noin kolmekymmentä kertaa päivässä. Työttömyys ei ole minulle helppoa ja joka päivä selaan kaikki mahdolliset sivustot läpi avoimien työpaikkojen toivossa. Onneksi kivoja paikkoja on ollut auki ja olen niihin kaikkiin hakenut, mutta eihän niistä kuule takaisin kuin vasta viikkojen päästä.
Mun pää on ainakin sellainen, että pienikin ahdistuksenjyvänen räjähtää helposti koko elämän kattavaan kauhuun. ”Entä jos mä en saa enään koskaan töitä?” ”Entä jos mulla ei oo enää varaa vuokraan?” ”Entä jos en löydäkään ketään ja elän mun koko elämän yksin?”
Niin raivostuttavaa ja samaan aikaa tuo kaiken pelko on lamaannuttavaa.
Onnekseni olin varannut siskoni kanssa yhden hotelliyön Tampereelle viikonlopuksi. Varaus tehtiin jo yli kuukausi sitten, joten sinnehän sitten mentiin. Meillä molemmilla oli keväällä valmistujaiset ja kesällä meidän piti tehdä valmistujaismatka, mutta arvatkaa kuinka siinä kävi. Kiitos taas kerran korona…
Päätimme siis viettää viikonlopun Tampereella ja juhlistaa samalla valmistujaisia ja ylipäätään halusimme molemmat pois kotoa. Hyppäsin lauantaina aamulla bussiin ja tapasin siskoni Tampereen linja-autoasemalla. Hän oli saapunut jo edellisenä iltana ja vietti yön hostellissa. Lauantai oli aivan ihana päivä: ilma oli mitä mahtavin, joten haimme kaupasta lounasta ja kiipesimme Pyynikin munkkikahvilan luo eväsretkelle. Tietysti tarkoituksena oli siis mennä maistamaan paljon kehuttuja munkkeja kahvilaan lounaan jälkeen ja hyviä olivat!
Kahvilasta suuntasimme kohti keskustaa ja kävimme kirjautumassa sisään hotelliin. Yövyimme Lapland Hotelsissa ja en kyllä löydä mitään moitittavaa majoituksesta. Huone oli VALTAVA, sänky todella mukava, saunassa sai hyvät löylyt ja aamiainen oli yksi parhaista, mitä olen koskaan syönyt. Suosittelen erittäin lämpimästi kyseistä hotellia.
Heitimme siis kamat hotelliin ja lähdimme tutustumaan Muumi-museoon. Itselläni ei ollut kauheasti ennakko-odotuksia museolta, ajattelin sen olevan aika samanlainen kuin kaikki muutkin, mutta mitä vielä! Museo oli aivan törkeän hieno ja siellä olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan tuijottamassa piirroksia ja teoksia. En ole koskaan rentoutunut museossa yhtä paljon kuin siellä. Aaltojen äänet ja tarinankerronta teosten luona olivat kuin olisi kuunnellut kun joku lukee sinulle kirjaa. Valaistus oli himmeä ja miellyttävä, ja lopulta oli pakko istahtaa hetkeksi ihan vain fiilistelemään sitä rauhallisuuden tunnetta.
Loppuilta menikin sitten sushibuffetissa, saunassa ja huoneessa lojuen. En voisi olla onnellisempi viikonlopustamme. Jostain syystä fyysinen etäisyys (ainakin itselläni) saa pään ja ajatukset rauhoittumaan. En tiedä johtuuko se siitä, että voi tavallaan antaa itsellensä luvan rentoutua, koska ei voi tehdä millekään mitään. Vai onko se ylipäätään vain se, että ei istu kotona selaamassa työpaikkailmoituksia ja murehtimassa muita mieltä painavia asioita, jotka liittyvät omaan arkeen.
Mua ihan oikeasti huimasi lauantaina, kun stressi valui pois turvallisessa ja rakkaassa seurassa, kaukana omasta elämästä kotona. Nukuin ihan järjettömän hyvin koko yön ja heräsin pitkästä aikaa oikeasti virkeänä. Nyt kotona pää tuntuu taas täyttyvän huolista, mutta ainakin hetken sain nollata ihan täysin.
Onko teillä samanlaisia kokemuksia fyysisestä välimatkasta huoliin ja murheisiin?
L