Jep, kuten otsikko kertoo niin olen työtön. Työnantajani päätyi koeaikapurkuun sen kummemmin asiaa avaamatta ja toivotti hyvää jatkoa. Kiitos ja näkemiin!

Asiassa on kaksi puolta, jotka todellakin taistelevat keskenään tällä hetkellä pääni sisällä. Tiesin ja tavallaan jo vähän arvasinkin, että työni ei tule jatkumaan. Tämä päätös tuli työnantajan puolelta, mutta myös itse tunsin, että kyseinen työpaikka ei ollut mulle sopiva. Mutta sitten taas se mun sisäinen työnarkomaani on kauhusta kankea. Työttömyys työttömyys työttömyys SOS!

Yritän selittää itse itselleni aina muutaman tunnin välein, että kaikki tulee menemään hyvin. Tämä oli oikea ratkaisu, en voinut hyvin työpaikassani, meni terveys ja elämän ilo. Kaikki on ihan hyvin. Arvatkaa uskooko mun sisäinen työnarkomaanini sitä?

No ei.

Mutta koska olen päättänyt tehdä muutoksia elämässäni niin yksi niistä on oman ajatusmaailman muuttaminen. Ei kyynisyyttä, ei negatiivisuutta, ei katastrofointia vaan sitä hitonmoista positiivisuutta ja kunnianhimoa. Kyllä tästä selvitään eteenpäin, löydän varmasti uuden työpaikan ja asiat selviävät.

En tiedä onko se joku omilta vanhemmilta peritty ominaisuus vai mikä, kun työttömyys tuntuu niin järjettömän pahalta asialta ja aiheuttaa oikeasti ahdistusta ja paniikkia. Melkein hävettää myöntää ihmisille, että on työtön, mutta miksi? Nykyään aika harvalla taitaa loppujen lopuksi olla vakituinen työ, jossa pysyy vuosikymmenet. Itseasiassa taitaa olla aika normaalia, että ihmiset haluaa olla yhdessä työpaikassa maksimissaan viisi vuotta ja vaihtaa sitten muualle. Aika harvoin edes työpaikkailmoituksissa lukee muuta kun ”määräaikainen.”

Nyt olisikin hyvä kääntää tämä ”vapaa-aika” hyödyksi ja oikeasti levätä, tehdä asioita joista nautin ja joihin mulla ei ollut energiaa työkuormituksen takia. Aloittaa uusia harrastuksia, hioa omia taitoja ja ihan vaan nauttia kiireettömästä elämästä. Voihan nimittäin olla, että huomenna soitetaan, että töitä olisi tarjolla.

Ja joo, olen lähettänyt jo työhakemuksia. Niin kivaa kuin vapaa-aika onkin, kaipaan ympärilleni työyhteisöä ja arkirutiineja. Yksi tosiasiahan on se, että mä HALUAN töihin.

L

P.S. kuukauden ulkoiluhaaste on lähtenyt hyvin käyntiin, jippii!

Lupasin itselleni, että kun aloitan tämän blogin, kerron rehellisesti tänne asioista. En halua antaa siloiteltua kuvaa siitä, kuinka taianomaisesti kaikki tekemäni muutokset sujuvat ja elämäni paranee muutamassa viikossa. Koska rehellisesti sanottuna tämä viikko on ollut paska. Sain viikon sairasloman töistä (luojan kiitos) ja ensimmäiset kolme päivää lähinnä nukuin ja söin. Neljännen itkin ja eilen sain vihdoin vaatteet päälle ja kävin ulkona kävelemässä. Tänään tekisi taas mieli hakata päätä seinään, kun ajatukset jylläävät tulevassa.

Rehellisesti sanottuna olen syönyt kaksi pakettia keksejä, pussillisen karkkia ja mustikkapiirakkaa tämän viikon aikana, mutta annan sen itselleni anteeksi. Selkeästi kroppa on myös käynyt säästöliekillä, koska nälkä on ollut j-ä-r-e-t-ö-n, joten turhaan syyllistän itseäni herkkujen syömisestä. Paremminkin voisin syyllistää itseäni siitä, että en ole pitänyt kehostani huolta aikaisemmin!

Tulevaisuus tuntuu tällä hetkellä isolta mustalta möröltä, mutta sen kohtaaminen on välttämätöntä. Ainut asia, mihin tällä hetkellä voin vaikuttaa, on minä itse. Joten arvatkaa mitä: huomenna menen sinne kampaajalle. Huomenna pistän vaatteet päälle, meikit naamaan, käyn laittamassa tukan kuntoon ja yritän uudelleen. Tiesin alusta lähtien, että tämä tulee olemaan sarja onnistumisia ja epäonnistumisia, mutta niin kauan kun jaksan yrittää uudelleen itseni vuoksi, tämä kaikki on sen arvoista.

Mitä tuumaatte, tekisi mieli haastaa itseni ulkoilemaan kuukauden ajan joka päivä. Työmatkoja ei siis lasketa vaan sen täytyisi olla työmatkan ulkopuolinen ulkoilutuokio, ihan vaikka 15 minuuttia. Tuskin siitä haittaakaan on!

L