Päivä kerrallaan

8 päivää äitini kuolemasta. Vieläkin tuntuu ettei äiti olisi kuollut vaikka on koska näin sen omin silmin. Odotan koko ajan äitini viestejä ja soittoja. Välissä jos tulee jotain mietittävää, ensimmäinen ajatus on että soitan äidille. Sit taas tulee se ihana tunne, AHDISTUS.

Tuntuu että joku painaa mun rintakehää, kauankohan tätä jatkuu? Kauanko kestää suruaika tai että pääsen taas jaloileen?

Välissä mietin jos jään tällaiseksi tunteettomaksi, tai no tunnen surua ja ahdistusta.

Viime viikon aikan saimme isäpuoleni kanssa hautajaisjärjestelyt  tehtyä, hän valitsi arkun ja minä valitsin uurnan. Kukat meinasi unohtua arkun päältä, onneksi katsoin kuvia äidin puhelimesta ja huomasin että mummon hautajaissa oli arkun päällä koristeena kukat. Olisivat muuten jääneet hommaamatta!

Tänään sain tilattua kukkalaitteen, aivan äidin näköinen! Toivoi liljaa sekä blingblingiä. Ja on ihanan vaaleanpunainen <3

 

Tänään oli taas lääkäri, sairausloma jatkuu. Huomenna on taas kriisikeskus ja ensi viikolla onkin sitten lääkäriä, hoitajaa ja kriisikeskusta. Joka päivälle jotain. Mutta ihanaa kun on apua saatavilla ja saan purettua tätä pahaa oloa sisältäni ammattilaisten kanssa.

Päivä kerrallaan eteenpäin. Sumussa menty reilu viikko, vieläkään ruoka ei meinaa maistua ja väsyttää aivan hirveästi. Kovasti olen yrittänyt pitää itsestäni huolta ja en tee liikaa asioita etten väsy. Tytöt toki pitää aika kiireisenä kotona mutta tuohan ne paljon iloa tähän surun keskelle.

Vielä pitäisi ensi viikolla lähteä ostamaan miehelle hautajaispuku ja itselleni myös. Ja ruoka pitäisi tilata muistotilaisuuteen… Sitten olisi kaikki valmiina! Jos sitten levähtäisi. Jos osaan.