UUPUMUS JA MASENNUS
Uupumus ja masennus – ei aina näy ulospäin. Joskus sitä ei itekkään huomaa että on masentunut.
Itellä todettiin maalikuussa 2017 pitkäaikainen uupumus ja vaikea masennustila. Itse en ollut tietoinen siittä, eikä lähipiirikään koska olin iloinen, reipas ja koko ajan vauhdissa, virtaa oli koko ajan hirveästi ja sain kehujaki kuinka reipas olen ja olin silloin vielä yksinhuoltaja, ajattelinhan sillo aina että mun on PAKKO selvityä arjesta yksin tai no kahdestaan Veeran kanssa. Aamut alkoi sillä kun jo suunnittelin heti aamusta meille Veeran kanssa ohjelmaa, siivosin koko ajan, en osannut pysähtyä kertaakaan. Yöllä nukuin vain pari tuntia, heräsin aamuyöllä ja ajattelin että sehän on normaalia. Opiskelin silloin lähihoitajaksi ja vaikka mua väsytti hirveesti niin ajattelin että on normaalia sillä tätähän oli jatkunut varmaan vuosia…..
Sitten romahdin täysin , lähdin psykiatriseen sairaalaan. Mun oli niin paha olla ettei voinut puhua ja itkin vain, äitini oli mukana kaikissa ensimmäisissä lääkäri palavereissa. Myös huolehti Veerasta kun oli sairaala jaksolla ja muutki mummot hoitivat Veeraa vuorotellen.
Päivä kerrallaan mentiin. Sain heti diagnoosiksi vaikean masennuksen ja monen vuoden uupumuksen, aloitettin lääkitys ja rinnalle aloitettiin vähän myöhemmin toinen, sain myös unta parantavaa ja ahdistuslääkettä. Tajusin vasta jälkikäteen kuinka huonosti oli asiat. Yllätyksenä tuli lähipiirillekin kun ilmoitin niille että olen psykiatrisessa sairaalassa. Siellä olin kirjoilla maaliskuusta – kesäkuuhun, ensin olin 2 viikkoa putkeen ja sitten alkoi ”kotilomat” kävin aina 1-3 yötä kotona, riippuen miten jaksoin, ensimmäiset kotiloma päivät en tehnyt muuta kuin nukuin ja äitini oli niin huolissaan minusta että lähdin takaisin reilun vuorokauden jälkeen. Ensimmäiset viikot nukuin siellä, en ymmärrä miten mulla riitti uni ja tuntui että mulla on aivan toimintakyky mennyt, vaikka ennen sairaalajaksoa olin koko ajan liikkeellä. Tuosta jaksosta opin sen että ihmisen pitää osata pysähtyä ja ei ole aina pakko jos ei jaksa.
Pikkuhiljaa nousin ylös, enään en vain nukkunut ja alkoi tuntumaan hyvältä, pelkäsin jo että mä jään sellaiseksi ja en naura enään edes ikinä….Toukokuussa oli jo aika hyvä tilanne ja äitienpäiväksi oli suunitelmissa lähteä kotia viikoksi. Odotin sitä innolla, kunnes aamulla tuli soitto, isälle on sattunut tapaturma myöhään illalla ja on teholla Oulussa ja näyttää siltä että ei tule selviämään, sovittiin sairaalan henkilökunnan kanssa että käyn hyvästelemässä isän ja tulen takaisin sairaalaan koska olin aika shokissa. Isä oli Oulussa teholla hengityskoneessa, hän oli kaatunut portaissa ja lyönyt pään, isän pää oltiin pari kertaa leikattu ja isä vietiin pääkuviin silloin kun olimme sielä, lääkäri pyysi meidät huoneeseensa ja arvasin jo mitä aikoo sanoa ja ne sanat olivat ”Hän on aivokuolut” Loppu sairaalareissu on pimennossa sekä matka takaisin sairaalaan, illalla tuli ilmoitus että koneet sammutettiin ja isä nukkui heti rauhallisesti pois äitienpäivänä 2017.
Tuon tapahtuman jälkeen päätin että haluan parantua kunnolla, lupasin itselleni että teen sen verran mitä vain jaksan, kaikkea ei ole pakko tehdä, koti saa olla hetken sotkuinen ja se ei maailmaa kaada, en suunnittele koko viikon ohjelmaa kerralla ja keskityn vain itseeni ja lapseeni. Sain sairauslomaa syksyyn asti etten mee kesätöihin. Isän hautajaisten jälkeen en käynyt enään sairaalassa kuin vain hakemassa aina viikon lääkkeet kerralla, kesäkuun lopussa päättyi sairaalajakso. Käynnit jatkuivat 2-3 viikon välein yleispsykiatrian luona, otin vastaan kaiken avun mitä tarjottiin, lastensuojelun asiakas oltiin 5 kk ja sen ajan kävi perhetyöntekijä meillä parin viikon välein, olin kuulut huonoja kokemuksia kummastaki mutta mulla siitäkin jäi oikein hyvä kokemus!
Nyt on mennyt yli 4 vuotta kun sairastuin masennukseen. Masennus on edelleen osa mun elämää, olen syönyt masennus ja ahdistuslääkkeitä päivittäin. Lopetin terapiassa käynnin kun muutimme Rovaniemelle 2018 marraskuussa, en kokenut että tarvin keskusteluapua, koin oloni oikeesti hyväksi, mies,lapsi ja työt, mulla oli kaikki mitä olin toivonut.
Marraskuussa 2020 kun nuorimmainen lapseni oli 9 kk alkoi tulemaan taas sellaisia tuntemuksia että taidan tarvita taas keskusteluapua, että oliko oikein jättää terapia kesken toiselle paikkakunnalle muuton takia…. Sain varattua ajan ja olen odottanut 8 kk psykiatrille aikaa! JONOSSA OLLAAN VIELÄKIN! Onneksi täällä on mielitiimi joka tarjoaa lyhyttä terapiaa kun on esim. kriisi, siellä olen käynyt nyt muutaman kerran kun äidin tilanne ahdistaa.
Tämän vuoden helmikuu meni sumussa ja väsyneenä äidin tilanteen takia, yritin painaa täysillä töissä, olla super vaimo ja äiti kotona ja halusin hoitaa aivan kaikki äidin asiat, mun kroppa kävi niin ylikierroksilla että en voinut oikeesti pysähtyä, teki yölläkin mieli lähteä juoksulenkille vaikka en tykkää juoksemisesta. Sitten pysähdyin ja taas sitä mentiin, romahdin, TAAS, hiusten harjaus ja suihkussa käynti tuntui raskaalta ja itkien jouduin neki tekemään!
Hain sairauslomaa ja sain taas itseni parempaan kuntoon, aloitin 2 kk osasairauspäivärahan ja se teki hyvää, teki hyvää nähdä muitakin ihmisiä ja tehdä sitä työtä mistä oikeasti nautin ja se on yksi minun voimavaroista, teen työtä mikä mulle on tärkeää ja mistä olen haaveillut.
Nyt loppui kesäloma ja voimat ovat taas aika loppu,pelkään taas romahtavani, nyt olen parin päivän sairauslomalla ja sunnuntaina aloitan taas osasairauspäivärahalla työskentelyn. Ja se tuntuu minusta hyvältä!
Ja vaikka jaksan töissä käydä, pyörittää perhearkea, käydä lasten kanssa ulkona ja tehdä mielekkäitä juttuja, se ei tarkoita sitä että voin hyvin mutta mielekkäät asiat parantaa mielialaa ja jaksan paremmin. Silti paljon nauran ja iloitsen pienistä asioista, en koko ajan tunne pelkkää mesennusta ja ahdistusta,välissä voin tosi hyvin. Toiveessa on meillä saada vielä yksi lapsi, se olisi viimeinen, siitäkään en aio luopua tämän takia! Äitini oli tosi iloinen kun kerroin meidän lapsihaaveesta ja saattaa kuulemma tuoda iloakin tämän äidin sairauden ohella! <3
Masennus ei ole heikkouden merkki, se on merkki siitä, että on yrittänyt olla liian vahva liian pitkään