Ihastumisesta

Öh yök ja hyi helvetti. Oon niin ihastunut että itseäänkin ällöttää. Luulin aina, ettei musta tuu koskaan pojan seurassa sellasta hupsuttelevaa pikkusievää tyttöä joka tökkii, kiehnää ja kikattaa. Sellasta, joka kiusottelee toista puolitahallaan tavoitteenaan saada alkuun leikkisä paini joka päätyy mukaherttaiseen pussailuun. Sellasta, kenestä tuntuu oudolta olla kävelemättä käsikädessä, ihan keskustassakin niillä kaikkein julkisimmilla paikoilla. Sellasta, joka huokailee ruokakaupan maitohyllyn halogeenivalojen katveessa seisovasta ihastuksestaan että ”Kääk iik ku toi on niiiiiin komeeeaaaahh”. Sellasta, joka nauttii siitä, että saa kokata toiselle aterian toisen perään. Sellasta, jonka täytyy kahden kesken saada olla kokoajan mitä kummemmissa vartalosolmuissa toisen kanssa.  Mutta tuli. 

Siis lukekaa nyt tuo ylempi kappale. Feast your eyes on it. Eikö oo vitun kuvottavaa? Eikä pelkästään kuvottavaa, vaan aivan helvetin pelottavaa…

Tässä on kuukausi mennyt niin nopeasti tuudittautuen homman ja yhdessäolon helppouteen. Luottoon siihen, että toinen on aidosti hommassa mukana avoimin kortein. Luotto siihen, ettei tuo maailman herttaisin ja kiltein poika varmasti edes o-saa pe-la-ta. Mikään ei jännitä, eikä ole tarvetta analysoida liikkeitään, viestejään tai ajatuksiaan. Kesti useampi viikko kun osasin edes kertoa ystäville pojasta, kun ei ollut mitään itselleen uskottelun tarvetta tai välinpitämättömien viestien vastaanottoa johon tarvitsi tyttärien antamia tsemppejä ja tukea. Kaikki tuntuu niin luonnolliselta, että välillä huomaa säpsähtävänsä kun se vanha mörkö nostaa nokkaansa… ”Älä nyt vielä kuvittele mitään. Miksi tää homma toimisi kun ei mikään muukaan ole koskaan toiminut? Miksi tää poika haluaisi sut oikeasti kun kukaan muukaan ei ole koskaan halunnut? Älä oo tyhmä ja typerä, kohta sua sattuu ja sattuukin varmaan kovempaa kuin ennen.” Tähän asti oon onnistunut taltuttaa ton menneisyyden paskamyrskymörön ja jatkamaan iisi kouinkia, sen päännostot kun on ollut hyvin hetkellisiä ja usein liittyneet ystävien ”Ei jumalauta, sä niin ansaitset ton miehen kaikkien niiden rupikullien jälkeen!” -rohkaisuihin. Miksi näissä tilanteissa ei vaan osaa sanoa että ”Kiitos, mäkin oon kyllä samaa mieltä että nyt on lykästänyt!” vaan ekana suusta humpsahtaa toteaumus ”Ehhhehehe älä nyt vielä tollasia, kyse ei oo siitä jos vaan koska tää kosahtaa”? 

Se on aika paskaa olla osaltaan katkeroitunut vanha luumu, mutta oon aika kiitollinen siitä että oon aika hyvin tähän mennessä osannut päästää niistä ajatuksista irti ja nauttia. Ehkä ekaa kertaa koskaan. 

Nauttia siis siitäkin että oon kuvottavan ihastunut.  

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *