Vaatimuksista

Tapasin toissa päivänä ensimmäistä kertaa aussimiehen, jonka kanssa ollaan oltu lähes vuosi whatsappailutekemisissä viimekesäisestä mätsäyksestä lähtien. En ehkä koskaan uskonut että me tullaan oikeesti tapaamaan, aina oli jommalla kummalla elämäntilanne vaikea tai tää tyyppi pääosin reissussa ja poissa Helsingistä. Torstaina tapahtui jotain odottamatonta, kun baarista laitoin tälle viestiä, että onkohan se jossain. Olihan se, paskoilla treffeillä joista kaipasi outtia. Vartissa ilmestyi baariin jossa oltiin, ja siitä lähettiin kahdestaan istumaan muualle. Tää tyyppi itse oli melkosen huumassa, halusi jo sopia seuraavaa tapaamista kun lähdettiin eri osoitteisiin yöksi. Illan aikana oltiin vaihdettu useempi suudelma, ja kai sitä olettaisi että vastaisi varauksetta treffikutsuun kyllä. Sen sijaan ladoin muutamia ympäripyöreitä ”We’ll see about that when you get back” -tyyppisiä latteuksia ja lähin liitoon. 

Mikä tyypissä oli sitten vikana? Ei mikään. Todella mukava, hauska ja huomioonottava herrasmies. Hyvä pussaamaan. Todella hyväpalkkaisessa duunissa. Teki selväksi mulle että oon mielestään todella viehättävä ja persoonallisuudeltanikin juuri mitä odotti. Puhui mitä kaikkea haluaisi mun kanssa tulevaisuudessa puuhailla, eikä edes ehdottanut yön viettämistä yhdessä. Moni luonnehtisi jackpotiksi näissä nykyisissä helvetin kertakäyttöisissä deittikuvioissa. Mutta mulle, meh.

Homma pisti mut pohtimaan sitä, miten on itse ajautunut tilanteeseen, että ensinäkemällä pitää olla mielettömiä ilotulitteita ja uskomatonta fyysistä vetovoimaa toista kohtaan että juttua lähtisi edes katsomaan pidemmälle. Mikään tämän tyypin kohdalla ladotuista spekseistä ei tunnu miltään, edes niissä määrin että vois helposti nähdä itsensä edes niillä toisilla treffeillä. Miten kukaan voisikaan vastata sellasiin vaatimuksiin? Ja jos vastaa, niin se oon mä joka jää niitä näppejä nuolemaan. 

Enkä mä tarkota tätä sillä, että oisin itse pudonnut siihen paljon puhuttuun Tinderkuoppaan, jossa mielessä on aina vaan mahdollisuus parempaan ja upeampaan kumppaniin. Aina mahdollisuus löytää se joku joka on vähän enemmän. Ei, en todellakaan. Nykyään tuntuu että yksi kahdestakymmenestä Tinder-ehdotuksesta on missään määrin potentiaalinen, koko sovellus kun on täynnä elämämkolulaisia tai Herneranta-douchebagejä. Jos tulee vastaan joku mitenkään innostava, tuntuu että siitä täytyy ottaa heti kaikki irti koska kohta joku on senkin napannut. Mulle jokainen epäonnistunut treffikokemus on pettymys, ja oikeesti monen monta kertaa halunnut paiskata hanskat tiskiin koska alan olee varma ettei mulle välttämättä ole ketään. 

Mä voin olla todella hölmö kun odotan jotain helvetin elokuvarakkautta. Sellaista jossa hemmetti sentään tuntuu heti että nyt se on toi tyyppi! Mut kaiken muun hyväksymisessä sen yli on niin helvetisti vaivaa, etten tiedä onko musta siihen. Ja samalla päästän sormieni välistä valuu monta potentiaalista juttua.

Koska meh.