Demolition day (a.k.a loppiainen)

Loppiaisena tuhotaan kaikkea jouluun liittyvää, jotta uusi vuosi pääsee alkamaan puhtaalta pöydältä. Mihku tuhosi aamulla ensituimaan äidin aamiaiscroisantit, joka sai Minni tuntemaan ääretöntä kateutta. Kuten tiedämme, Minnin ykkösrakkaus elämässä on ruoka. Niin se on pettymyksiä opetettava kotona, että kehittyy kykeneviä aikuisia. Toivottavasti ei mene lohtusyömisen puolelle. Ja Mihkuhan syö lautaselta vaan murusia, kun tietää, että kaikilla omat ruuat ja äitin ruokaan ei ole koskeminen. Näin uskoin vakaasti opettavani muutama vuosi sitten kunnioitusta ja hierarkiaa lapselleni. Vid*iks män ja nythän se ei syö mitään. Varmaan olenkin saanut aikaan vain sen, että äidin ruuat vaikuttaa lautasella niin herkullisilta, että oma ruoka maistuu mullalta, vaikka mätettäis samaa tavaraa naamariin. No, ehkä ensi askel on myöntää virheensä ja toimia kenties kierroksella kaksi toisin.

Seuraavaksi Mihku tuhosi piparkakkutalon. Ajattelin ottaa meille tällaisen Mallikkaiden loppiaisperinteen, että kaulimella hakataan mökki palasiksi. Mahottoman kivaa. (Saa nähdä minkä virheen huomaan tässä tehneeni kymmenen vuoden päästä..) Itsehän siis olin jo syönyt suurimman osan taloa koristavista ranskanpastilleista salassa. Mihku kun kysy mihin ne on hävinnyt, niin kerroin pitkät jaarittelevat tarinat miten täällä meillä päin on kovia myrskyjä ja kun on aakeeta laakeeta, niin tuuli saattaa heitellä tavaroita ja koristeita mihin sattuu. Parin minuutin kohdalla Mihku lopetti kuuntelun ja unohti alkuperäisen kysymyksensä, mikä oli tarkoituskin. Sitä lapsen aivojen itse itsensä buuttaamista (josta olen puhunut aiemmin) kannattaa tosiaan käyttää myös tälleen hyödyllisesti käänteisenä.

Sitten olikin vuorossa tuhota loput isommasta talosta. Ollaan sovittu, että potkuja saa yläkerrassa tehdä jalkapallolla, mutta ei potkaista käsistä. Jätkäpoika vetää kuitenkin jo sellasia tykkejä, että pallo vaan viheltää. Kuvasta saatat ehkä havaita keltaisen kohdan. Edes kamera ei ehdi pallon mukaan. Mutta minä ehdin, nimittäin keltainen pallosalama suuntasi suoraan lasikaapistoa päin, jossa kaikki häälahja-astiat. Reaktionopeus on äideillä aina suhteessa maksimaaliseen kykyyn laskea tuhojen yhteenlaskettu summa sadasosasekunneissa.

Kotona alkoi tuhoaminen olla liian vaarallista, niin päätettiin poistua loppiaisen viettoon Loppiin. Toinen vaihtoehto hoppailuun loppiaisena oli Hoplop, mutta siellä olisi arvatenkin ollut muitakin. Ja jos muistatte minun mielipiteen muista lapsista, kun omista, niin ymmärrätte, että ei sinne siis. Ystävien luo nauttimaan nauruista ja herkuista ja Mihkulle ikäistänsä seuraa. Ulkona vähän turhan rapsakka keli, mutta kauniilta näytti kun täysikuu oli vaihtunut auringonpaisteeksi risukasaan. Vaikka Lappi on rakas ja KAIPAAN revontulia, mutta se, että heti joulun jälkeen näyttää keväältä on sen ikävän arvoista.

Ounastelin sillon aikaisemmin, että Minnin seuraavaksi velmuiluksi veljen kehitysaskelia mukaillen tulisi jääkaapin täyttö omilla leluilla, mutta se olikin kaukosäätimen patterien tukkiminen suuhun. Mihkun kanssa tämä oli varsinainen riesa, joten Minnin kanssa yritin leikkisämpää lähestymistapaa ja opetin mielummin laittamaan patterit takaisin paikalleen kaukosäätimeen. Nythän sitä pitää leikkiä viiden minuutin välein ja milloin patterit sohvan alla ja millon väärin päin tukittuna säätimeen. Ja onhan siinä aika varma pilallehapettumisreaktio, kun ensin liuotetaan taaperokuolassa ja sitten vasta paikoilleen. Mutta tämä suotakoon demolition päivänä. Mihku saman ikäisenä happokuolasi pilalle parit hdmi-johdot ja äitin iPhonen. Eli jos ajattelit, että miten ylipäänsä annetaan kaukosäädin lapselle, niin voin kertoa, että ollaan me tässäkin asiassa kehitytty jonkun verran varovaisemmiksi.

———————————————————————————————–

Lyhyt ja ytimekäs oppi, joka tuli eräästä piirretystä mieleen: Vaikka lapsi tekisi mitä idioottia, niin älä koskaan sano, että lapsi on tyhmä tai tuhma tai muuta yhtä haparoivaa persoonaa ylentävää. Se mistä olen ylpeä, mitä ollaan molemmat vanhemmat systemaattisesti noudatettu koko kolme vuotta on, että aina toruttu lasta käytöstä kuvaavalla kiellolla: ”Nyt teit tosi tyhmästi”, ”Tuo on tuhmaa”. (Ja totta kai aina kaikkeen perään se mun suosikkilause, että: ”Opetellaan yhdessä ja jospa ensi kerralla jo muistaisit”, heh.) Tätä korjataan myös aina Mihkun puheessa jos sanoo, että joku on tyhmä. Eipä kyllä juuri edes sano. Ilkeäksi sanoo äitiä kyllä vähintään kerran päivässä, mutta yleensä silloin aina oikeutettua. (Ja jos haluaa tähän vielä extraopin, niin: Ota palaute vastaan aina lempeästi ja sanot vain, että ymmärrät täysin, että lapsella tuntuu siltä ja joko kysyt miksi ajattelee niin tai sanoitat sen lapsen puolesta, eli kerrot miksi luulet, että lapsi tuntee niin ja miksi se ei ole totta. Jos ei ole. Jos on, niin pyydä anteeksi. Samat säännöt kaikille kuten sanoin. (Tulipa ”lyhyt ja ytimekäs” oppi taas.. Sori, tää on paras tiivistys mihin pystyn :D)