Luopumisen tuskaa

Joulukuusesta luopuminen. Helpommin sanottu, kun tehty. Vaikka osasin mie tätä odottaakin. Jonka takia se pojottikin meillä yli loppiaisen.

Kuten olen jo kertonut facebookin ”joulukalenterissani”, niin täydellisyyttä hipova mieheni Mikko omaa käänteisen supersankarikyvyn: ultimaattinen haavoittuvuus. Monesti pohditaan, että mitä tekisi jos voisi vuorokaudeksi vaihtaa sukupuolta. Minulle tämä on avioliiton kautta täysin selvää. Jos muuttuisin päivän ajaksi miehekseni, testaisin, että miten ihmeessä voi satuttaa itsensä arjen aherruksessa niin monella tapaa?! Ja että käykö se oikeasti niin kipeää, kun lyö polvensa pöydänkulmaan tai 1-vuotias tytär läväyttää avarilla poskelle?! Mikolle ensinäkin a) tapahtuu ihan jatkuvasti jotain ”tapaturmaista” ja b) hänen omien sanojensa mukaan vammat on niin pahat, että pitää amputoida koko jalka tai naamaan jää ikuinen hermoratavaurio. Kuulostaa pienoiselta liiottelulta siis. Mutta!: Ulkoiset vammat aina kyllä jotensakin tukevat mieheni kertomaa kokemusta. Kuten saamme tästä ensimmäisestä joulukuusikuvasta nähdä. Miten on mahdollista, että ensimmäinen kosketus joulukuusen kantamiseen pois saa aikaan verta vuotavan haavan sekä käteen että jalkaan?! Myöskin jos Mikolla on esimerkiksi päänsärkyä, muuttuu hän kasvoiltaan Notre Damen kellonsoittajaksi. Jotain hämärää Mikon kipukynnyksessä siis on pielessä. Onko se sitten sitä, että kun on jo nuorena ajanut itsensä liiallisuuksiin asti haaveriin jos toiseenkin, että kroppa ei enää kykene ottamaan kipua vastaan vai osaako Mikon kroppa ulkoistaen ajatella omaa parastaan, kun tietää, että näyttäessään sodasta palaavalta soturilta pari kertaa päivässä, saa vaimon hellänäpitogeenin heräämään?

Toinen syy, miksi joulukuusi viihtyi olohuoneen nurkassa varisemassa liittyi siihen, että minun pitää suunnitella aina kaikki (liian) tarkkaan. Olin asetellut vaadittavat työvälineet kuusen välittömään läheisyyteen, siirtänyt kuusen optimaaliselle paikalle, suojannut huonekalut neulasilta, avannut paketointitarvukkeet, ennakoinut lasten päivän kulun raivarien osalta ja pitänyt huolen, että kaikkien olotila oli otollisin toiminnan aloittamiseen, eli mahat täynnä ja päiväunet nukuttuna. No ensitöikseen Mihku vei kaikki tavarat omiin leikkihinsä (mm. levitti jätesäkkirullan luistinradaksi kuten kuva kertoo), Minni heitti kaikki irrotetut pallot takaisin kuusta kohden varistaen neulasia paljon kauemmas mihin olin suojat tajunnut laittaa ja Mikko haavottui projektin ensimetreillä käyttökelvottomaksi. Niinpä pyysin kuusitiimiäni poistumaan ja hoisin työn itse. Palata sai vasta kun jäljellä oli noin 2% työstä ja Mihku olikin mitä loistavin apu imuroinnissa. (Ja kyllä, yksi vaadittava työväline oli minun Nokian kumisaappaat.) Kuten blogin kuka-osion esittelyssä kerron, pientä kontrollifriikin vikaa taitaa asua minussa. Mutta tämäkin asia on valaistumisen polulla, ällös huoli! Nyt tein kaiken tämän hymyssä suin, valittamatta ja ärsyyntymättä. Vikahan ei ollut kuusiprojektiin osallistujien erilaisissa toimintatavoissa, vaan minun kyvyttömyydessä tehdä työtä muuten kun juuri omalla tavallani.

Jos joku ei vielä tiennyt, niin meillä katsotaan lätkää. En ole ennen Mikkoa ymmärtänyt lajin (minkään urheilulajin) kiinnostavuutta, joten jääkiekko on ihan toivottu lisä sivistykseeni. Mieheni myös harrastaa lätkää. Ihan liigassa asti. Siis liigapörssissä. Eli tehdään kuvitteellisia joukkueita, joiden saamat pisteet riippuvat oikeiden pelien tuloksista ja jaadajaa (tällä tasolla olen siis liigapörssikiinnostukseni kanssa). Koska minulla oli kuusioperaatio meneillään, lankesi isälle saman aikaisesti lapsista täydellisen vastuun kantavan vanhemman rooli päällekäin liigapörssipisteitä jännittävän lätkätuijotusjätkän roolin kanssa, joten loogisin ratkaisu oli saada lapset myös innostumaan matsista. Isi lupasi, että jos HIFK voittaa, saa lapset jäätelöä. Keittiönpöydälle tietokoneelta pelin ratkaisuhetket rullamaan. Minni puri kynsiä seuraavat 20 minuuttia ja Mihku hädin tuskin uskalsi katsoa. Viimeisestä kuvasta voitte nähdä käsinkosketeltavan jäätelöhaaveista luopumisen tuskan, kun isin pelaajat ei saanu tarpeeksi pisteitä. Sellaista se on ja jälleen opeteltiin pettymysten sietoa ja lohdutuksen taitoa.

Mihku alkoi iltasella kaipaamaan joulukuusta, josta jäljellä oli siinä vaiheessa enää kolmas kasa neulasia ulosvietäväksi. Kyllä siihenkin voi kuulemma ihan hyvin laittaa latvatähden päälle ja annetaan olla pensaana olohuoneessa. Äiti ei ollut samaa mieltä, vaikka Mihku kuinka yritti perustella. Oli sen verran poliittinen väittelijä, etä meinasin jopa nähdä järkeä niissä puheissa. Mielessä kuitenkin viime vuosi, kun se kuollut kuusen ranka taisi seisoi vielä tammikuun lopullakin olohuoneessa, että kuinka hävetti kun vieraita kävi kylässä. Ja kun selitti ääneen syitä miksi sitä ei oltu kannettu kaksi viikkoa sitten ovesta ulos, kuulosti ne kummasti älyttömättömämmiltä kun omassa päässä ajateltuna..