Sisaruus – sodassa ja rakkaudessa
Tämä kirjoitus tulee todennäköisesti sisältämään enemmän kasvatuksellista diibadaapaa (eli suomeksi; mielestäni elintärkeää tietoa kaikille vanhemmille), kun höpönlöpöä (eli suomeksi; mielestäni elintärkeää maustetta kaikkiin perheisiin). Tämä ei siis ehkä sovi näin lauantai-illan stereotypiseen ilmapiiriin, joten älä lue viimeisenä asiana ennen kun syöksyt yönjalkaan. Vaikutan varmasti sillon mielestäsi tylsältä ja lopetat ehkä blogin luvun kokonaan. Lue mielummin huomenaamuna, kun olet juuri saanut silmät auki, muttet vielä voi kuvitellakaan nousevasi sängystä. Sillon sanat tuntuu liioitellun voimakkailta ja ne syöpyy mieliin. Tai siis todennäköisestihän blogia lukee kaltaiseni pikkulasten vanhemmat, jotka ei edes muista milloin pystyi kuvittelemaan lähtevänsä hippailureissuille, eikä uskalla toivoa, että voisi enää koskaan lähteäkään. Tähän kaipuuseen toimii aina loistavasti kotona otetut pari lasia viiniä ja saunasiideri, jonka jälkeen jo taattu krapula ja seuraavana aamuna päivittelee tekstarilla parhaalle kaverille, että ”Hitto, meistä on tullu vanhoja!” ja ”Onneksi ei ollu mahdollisuutta lähteä baariin!” (vaikka sillon illalla se tuntui vielä kovemmalta kaipuulta ja loistavalta ajatukselta). Näin sen kuuluukin mennä. Tällöin tiedät toteuttavasi oikein ainakin yhtä vanhemmuuden vaatimusta.
Mallikkaiden menoon palatakseni, Mihku on jo oppinut aika tehokaasti pukemaan itse. Päivittelee joka kerta itsekin, että: ”Muistatko äiti, kun en vielä suostunut pukemaan itse! Mihku oli sillon niin paaaaaaljon pienempi!” Tekisi mieli sanoa, että: ”Muistan, kulta, siitä on kolme päivää aikaa”, mutta tyydyn kertomaan, miten hienosti Mihku on jo oppinut ja niin ne asiat loksahtelee paikalleen ja, että Mihkun ei tarvi olla iso, eikä pieni vaan on just soppeli, niinku kuuluukin olla. Pukeutuminen tapahtuu kuitenkin hidastetun elokuvan tavoin, jos televisio on auki. Mutta Minni, perheen neropatti, keksi tähänkin ratkaisun ja nakkeli veikalle vaatekappaleet yksitellen lattialta. Aina kun yksi oli puettu, nakkasi toisen ja velikulta puki iloisesti. Äiti jos olisi puuttunut asiaan, niin kolmen sekunnin räjähdysnopeudella oltais kaikki huudettu. Välillä tämä parivaljakko tuo mieleen 80-luvun sarjan ”Sisko ja sen veli”. Jos et ole koskaan katsonut, niin ehdottomasti suosittelen.
Lopulta taas loputtomalta tuntuvat vaateurakan lopussa sisarukset pitivät yhä yhtä. Ehkäpä se äitiä vastaanoleminen yhdistää. Joskus tuntuu, että perheessä riita on vakio. Harvoin on tilannetta, jossa kaikki on sulassa sovussa sekä henkisesti että fyysisesti. Lapsilla se menee niin, että päivässä tulee suurinpiirtein sata leimahdusta, jolloin joko tönästään tai kiskastaan tai poljetaan tai painetaan tai väännetään tai tai tai, lista on loputon. (Joiden jälkeen aina äiti kyykistyy siihen ”sovinnon slaavikyykkyyn” kun pakaratreenipäivänä konsanaan.) Äidin ja isän välien selvittelyssä taas kesto on pitkäaikaisesti kypsyvä ja senkin jälkeen hautuva. Yleensä se alkaa äidin hyväntahtoisella ja opettavalla keskustelulla, joka isän välttely-yritysten jälkeen siirtyy vetäytymiseen ja mökötykseen. Jolloin äidin äänen kohoaminen taas suoraan verrannollinen isän hiljaisuuteen ja saarnan kesto tuplaantuu. Peruskauraa, että jos jonkun asian luvannut hoitaa, niin ei siitä tarvisi joka kuukausi muistuttaa.
Seuraa mainos: Nummelan Mocca House. Aivan äärettömän loistavat hampurilaisateriat. Ja jos haluaa pistää vielä astetta paremmaksi, niin saman perhepiirin Perttilän Ismet, jossa pizzat tehdään avotulella ja palvelu loistavaa. Nämä kehut aika paljon sanottu, jos muistatte, että lapsuudessa minun ainut motivaatio hampurilaiseen oli se leijonankesyttäjä-leikki. Nykyään saa olla välissäkin muuta kun ketsuppia. Ja siis elämäni ensimmäisen ravintolahampurilaisen olen syönyt jälkimmäisessä paikassa. Piti mennä reilusti yli 30 vuoden ikään, ennen kuin tajusin, että hampurilainen ei tarkota vaan Hesburgeria.
Ja seuraavaksi kirjasto. En tiedä olenko ainut ihminen, jolle käy näin, mutta kun menet palauttamaan yhtä ainoaa kirjaa (jonka siis tietysti kirjaston pihalla huomasit unohtuneen kotiin), tulet takaisin toista kymmentä opusta kainalossa kantaen?! Toki siihen liittyy tuo väitöskirjan teko, mutta aika hatarasti kyllä tällä kertaa. Ajauduin hyllyjen väliin etsimään omaa etunimeäni ja mukaan tarttui jos jonninmoista. Tätä tein ala-asteikäisenä lapsena paljon, kun en osannut päättää mikä haluan olla isona. Etsin kirjastosta kaikkia kirjoja, joiden tekijä on Mirja ja päättelin kirjan sisällöstä, mistä Mirjojen pitäisi olla kiinnostuneita. Olin aina innoissani jos uusi Mirja löytyi psykologian ja kasvatuksen osaston alta. Nyt hieman huvittaa, että ehkäpä tiesinkin mitä tämä Mirja haluaa tehdä. Ja onko sattumaan, että kasvatusguru Jari Sinkkosen vaimo on Mirja?! Enpä usko!
Illalla taas näihin äidin sydäntäsärkeviin sisaruskohtaamisiin ja oppimisen hetkiin; pelottelu. Ei auta, vaikka isoveli seisoo vieressä ja yhdessä puetaan äitin kimono päälle siinä silmien alla, mutta kun se sanoo, että ”Huhuuuuu, olen kummmmmmmituuuus!”, niin paniikki-itku alkaa tylleröllä samoin tein. K-18 kyltti kimonokummituksen kylkeen. Välitön helpotuksen hymykin tulee kyllä heti, kun alta paljastuu veikka, mutta taaperoiden aivot vissiin buuttaa vielä nopeampaa, kun se aiemmin väittämäni viisi minuuttia..
——————————————————————————————————-
Tästä aasinsiltana siihen kasvatukselliseen osioon, jossa hiemana avaan näkemystäni sisarusten riitelystä. Lapsuudessa kotoa opittua ja taas muun muassa sen Sinkkosen ajatuksista vahvistusta haettuna:
Nahistelu ja tappelu on eri asioita. Ensimmäinen on suotavaa, jälkimmäinen kitkettävä pois. Muistan itse ne sadat kerrat, kun ärsytin isoveljeä heittelemällä pikkuautoilla tai tökkimällä sormella poskeen ja pikajuoksijan tavoin pinkoen karkuun kohti vessaa, että ehdinkö laittaa oven lukkoon ennen kun veli saa kiinni. Mutta tärkeintä siinä olikin seuraavat kaksi asiaa: Ei ollut mitään väliä saiko veli kiinni ennen kun ehdin lukkojen taakse, koska mitään pahaa ei minulle koskaan tapahtunut. Toiseksi, jos veli sanoi vakavalla naamalla, että oikeasti lopeta, tottelin heti ja menin omiin leikkihin. En taas tiedä miten ja millä vanhempani tämän ovat aikaan saaneet, mutta näen itse tämän toivottuna tapana asua samassa talossa toisten lasten kanssa. Kenenkään lapsen ei kuulu kokea pelkoa omassa kodissaan, vaikka sen saisikin aikaan oma tyhmä käytös. Monet vanhemmat voivat ajatella nopeasti luettuna, että turhaa saivartelua ja lasten on hyvä testailla ihmissuhteiden rajoja kodin rauhassa. Tämä pitää paikkansa, mutta siltikään siihen ei kuulu äärimmäiset tunteet, kuten pelko ja viha. Jos jompi kumpi sisaruksista kokee riitojensa keskellä aitoa vihaa ja raivoa toista kohtaan ja purkaa sen lyömällä, potkimalla tai tavaroita heittämällä päin, kuuluu siihen puuttua. Tai jos jompi kumpi joutuu kokemaan aitoa paniikinomaista pelkoa siitä, kuinka kipeää käy jos toinen käy päälle, on se kitkettävä pois alkumetreillä. Tapahtuuko tätä meillä? Tapahtuu. Puutunko siihen? Joka kerta.
Oli isoveljenikin minusta sanonut, että viedään se jo takaisin, kun muutaman päivän olin uutena tulokaana perheesssä asustellut. On lapsille maailman luonnollisinta tuntea halua olla ainut lapsi. Me aikuiset emme usein tajua suhteuttaa tunteita ja tapahtumia lasten maailman silmälaseihin. Miltä sinusta tuntuisi, jos aviopuolisosi lähtisi viikonloppureissulle ja toisi mukana uuden kumppanin? Oli puolisosi ehkä jo asiasta vähän ennakkoon vihjaillut ja olit merkkejä nähnyt ilmassa ja ehkäpä kivat kuvakirjatkin katsottu, että sieltä saattaa joku tarttua mukaan. Siinä se sitten myöhemmin on ulko-ovella tulossa sinun kotiisi, sinun elämääsi ja viemään paikkasi ainoana rakkaana. Eikä siinä vielä mitään, mutta karkuunkaan et pääse vielä vuosikausiin. Ja ei siinäkään vielä mitään, mutta sinunkin kuuluu nyt heti rakastaa tätä uutta tulokasta. Ei ehkä olisi niin helppo temppu kuitenkaan? Samalta se lapsesta tuntuu, kun uusi vauva tulee perheeseen. Vi*uttaa! Onpa kumma, jos tekee mieli välillä vetää turpaan. Ja auttaako asiaa, että vanhemmat huutaa, jos näin tapahtuu? No eipä auta, ei. Syliä ja rakkauttahan se lapsi siinä kaipaa ja sen menetyksestä nimenomaan kokee tätä raivoa, joka purkaantuu itsestäänselvään kohteeseen.
Eli on ymmärrettävää ja oletettavaa, että sisarukset tappelee. Mutta jos tätä jatkuu rajuna vielä siinä vaiheessa, kun molemmat osaa kuoria itse pottunsa, niin ehkä asiaan voisi vaikuttaa. En siis puhu nyt velipoikien päivittäisestä painimisleikeistä, vaan siitä, kun leikkipaini yltyy nyrkkiosumiin, huutoon, haukkumasanoihin, ovien paiskomiseen ja itkuun. Sillon vanhempien pitää tajuta, että on sulkenut silmänsä liian kauan. Enkä puhu nyt mistään teinipojista, vaan päiväkoti-ikäisistä. Enkä puhu pari kertaa vuodessa tapahtuvista purkauksista, jossa todennäköisesti taustalla ihan jotain muuta, kun se, joka eteen sattui. Vaan puhun jatkuvista, koko perhettä ärsyttävistä, ilmapiiriä huonontavista, äänekkäistä yhteenotoista, joissa ei voi (eikä saa) olla voittajia ja häviäjiä. Itse olen sitä mieltä lasten riidoista, että vanhempien ei pitäisi lopettaa puuttumista niihin niin kauan, kun lapset eivät vielä osaa soveltaa oppimiaan periaatteita käytäntöön. Vanhemman tulee kertoa riitatilanteessa, miten kuuluu toimia, millon mentiin liian pitkälle ja miksi sitä ei voi hyväksyä ja tehdä tätä niin kauan, että lapset ovat valmiita opettelemaan sitä kahdestaan. Silloinkin sinun kuuluu vanhempana olla korvat höröllä toisessa huoneessa, että miten homma sujuu ja tehdä korjausliikkeitä, jos tarve vaatii.
Ja jos mietityttää, että mitä siihen sitten osaa sanoa??!!, niin tee sitä silmälasien kääntöä. Mitä sanoisit ystäväpariskunnallesi, jossa toinen pahoinpitelee toista? Olisitko liian kiireinen ja seuraisit vaan sivusta ja puuttuisit vasta, kun toisella on silmä musta tai kun et itse enää jaksa kuunnella huutoa? Viittaisitko kinttaalla, että tuotahan se aina on tai sulkisitko silmäsi jos sitä tapahtuu vain viikonloppuisin? Menisitkö viereen huutamaan, että lopettakaa tai painukaa suljettujen ovien taakse tappelemaan? Tätähän vanhemmat usein tekevät lapsille. Olisitko tyly, kun pyyhkisit ystäväsi kyyneliä ja sanoisit vihaisesti, että on se kumma, kun pitää ärsyttää toista, niin että aina tulee riita ja ei osata käyttäytyä. Tuskin. Miksi siis tekisit niin lapsellesi? Vaikka se ystäväsi olisi kuinka ollut veemäinen tai ärsyttänyt, niin ketään ei saa lyödä, potkia tai heittää tavaroilla, terrorisoida pelolla ja haukkumasanoilla. Ei aikuisena, eikä lapsena. Kysehän on siitä, ettei kukaan ole opettanut suhtautumaan negatiivisiin tunteisiinsa oikein ja purkamaan pettymystä ja raivoa muulla tavoin. Ja me vanhemmat siinä joudutaan katsomaan peiliin. Meidän se kuuluu opettaa. Sanoilla, ymmärryksellä ja omilla tavoilla hoitaa konflikteja.
Aggressio on aina kommunikointia. Aggressio on viimeinen keino saada äänensä (eli tarpeensa ja halunsa) kuuluville. Aggressio on lapsissa syntyjään. Lapsi on biologisesti valmis hyökkäämään ja pakenemaan, kun vaara uhkaa. Vanhempien tulee opettaa ettei ole mitään pelättävää, että on hyvä rauhottua ja ajatella ja että kotona on turvallista opetella näitä vanhempien avulla niin kauan kun se vaatii. Joillain se vaatii muutamia tehokkaita toistoja, joillain vuosien kärsivällisyyttä ja lipsahduksia. (Sisäinen täydellisyydentavoittelija minussa tahtoisi huutaa, että eikä vaadi, jos sen tekee alusta asti loogisesti ja rauhallisesti mallioppimista hyväksi käyttäen!) Totuus on, että ei tässäkään ole suutarin lapsilla kenkiä. Kyllä Mihku muiluttaa tarpeettoman julmasti Minniä joskus. Välillä olen voimaton sen edessä, että en tiedä mistä se johtuu. Mitä lapseni silloin ajattelee ja mikä sen sai aikaan? Kylläpä se yleensä juontaa lopulta juurensa omaan (tai mieheni) käytökseen. Eipä se lapsi ole piirretyistä kirosanoja oppinut tai puhumaan huutaen päälle. Näitä kun ei vaan ole kiva vanhemman itsessään katsoa, kun on sitä syyllisyyden ja vaatimusten taakaa jotenkin muutenkin koko ajan takaraivossa vaikka muille jakaa. Anteeksiantoa itselleen kuulemma myös pitäisi osata harrastaa. Tätä vielä opettelen. Kyllä me tästä hommasta selvitään, kun tehdään se kunnolla ja piilottelematta.