Sairasta vanhenemista

Taas vuoden vanhempana ja yhden flunssataudin sairastaneena. Ainahan synttäreitä tulee juhlia niin, että tuntee ittensä kuumaksi koko illan ja seuraavanakin päivänä vielä päätä jomottaa ja lähimmät tyypit samassa jamassa. Näin meni myös meillä. Tai no ainut, joka selvisi muunlaisilla kuumotuksilla, oli Mihku. Ja kun ei jaksanut loppu porukka olla aktiivisena leikkimässä Blues-matsin tuomaria ja jaella jäähyjä, niin hommahan heittäyty vähän korkealentoiseksi. Juuri tästä nimenomaisesta syystä meillä on sisällä kiekkojen käyttö kielletty (kuvassa siis kattolampun plafondi päreinä). Mutta minkäs teet, kun pikkukiekko pilkottaa niin kivasti koirien sohvan alta ja on tylsää? Samaan lopputulokseen olisin päätynyt varmaan itekin, joten liian ankaralla kädellä ei voinut jälkeläistäkään komentaa. Itse lapsena rakastin kuraisen jalkapallon potkimista yksikseni seinään samalla pohtien elämän tarkoitusta, eksistentialismia ja muuta varsin filosofista ja mediaseksikästä. Toiminta teki lähtemättömät jäljet sekä seinään että minuun. Ehkä siis rikkoutunut lamppu voi olla myös merkki jostain poikaa syvällä tasolla kehittävästä toiminnasta. Heh.

Mihku piti yllä sairastupaa myös piirtämällä. Kuten ehkä olen joskus maininnut, lapseni ei ole kynä kädessä parhaimmillaan, samaa Picasso-lajia kun se palapelien teko. Mutta jälleen kerran pisteet pentuselle, luovuus tässäkin kaiken a ja o. Miksi keksiä pyörä uudestaan, kun voi vaan vähän tuunata sitä. Toisin sanoen, miksi piirtää itse alusta alkaen kaikkea, kun on leimasimia, joista saa jos jonninmoisia kukkia, sydämiä ja tassuja. Sitten kun se on niin kivaa ja ’thinking outside of the box’ -tyyli on niin svengaavaa, niin koko kotihan on kuin tyhjä canvas. Kuvassa yksi näistä monista taideteoksista; pieni neonsininen kummitus valkoisessa sohvassa..

Tosiaankin synttärit oli ja mittariin tuli taas yksi aste viisautta lisää. Tänä vuonna jäi juhlimatta perinteiset yhteissynttärit sielunsiskoni kanssa, mutta jotenkin tuntuu, että vuosien varrella ollaan jokuset partyt juhlittu tämänkin vuoden edestä, ja ehkä seuraavankin.. Tai sanotaanko näin, että meidän molempien nämä ruuhkavuosisynttärit on aika hyvin taputeltu jo männä vuosina. Ihan hyvä varmaan ottaa uusiksi sitten oikeasti vanhempina ja viisaampina.. Pitkästä aikaa vietin synttärit äidin seurassa. Takuuvarmaa settiä saada onnenhali juuri sillä kellonlyömällä, kun olen syntynyt, saada Fazerin leivoksia perusbanaanimansikkakotikakun sijaan, saada synttärilahjana rahaa tilille, kotikaupungin edellisen kuukauden ilmaislehdet, itsetehtyjä kaalikääryleitä ja lasten kanssa leikkijä, joka patistaa synttärisankarin sohvalle kattoon Emmerdalea. (Toki jouduin myös viikon aikana muistuttamaan, että kyllä kiitos äiti, osaan ajaa ihan itse tätä autoa ja kyllä, keskustelen lasteni kanssa tunteista jokainen potentiaalinen kasvatushetki, vaikka toinen ei ymmärrä puhetta ja toinen katsoo sivusilmällä Mansikka-Marjaa telkkarista.)

Myös onnistunutta syntymäpäivälahjontaa edustaa mieheni ymmärrys siitä mitä nainen ruuhkavuosinaan kaipaa (niin ja noiden herkkuleivosten valinta ja roudaus). Se ei ole koko perheen retkeä kylpylään hupsuttelemaan (huomaa sarkasmi) tai kahdenkeskistä romanttista kynttiläillallista erotiikkaa tihkuen (yhäkin: huomaa sarkasmi). Se on mahdollisuus viettää 24 tuntia kaukana kenenkään perheenjäsenen naamasta. Kyllä kiitos! Ja tähän kun on vielä valikoitunut loistavaa seuraa, niin voipi olla, että valvon jopa pidempään kun kymmeneen. Mukaan illan rientoihin lähtee iki-ihana kälyni. Siinä on kyllä ihminen, jota ihailen. Kaunis, älykäs, tyylikäs ja mukava. Otan mahdottoman tehtävän haasteen etsiä kyseisestä rouvasta jotain hämärää. Pakko olla. Kenties joku Taikaviittamainen salapersoonallisuus tai käänteinen keskiyön Tuhkimo-efekti. Jos ei muuta, niin olisi vaikka vaan huonompi viinapää kun mulla. Se kyllä vain johtuisi sitä, että olen kymmenen kiloa painavampi ja treenannut sinkkuaikana sen verran, että vaikka jo 4,5 vuotta sitten aktiivisen bileurani olen lopettanut, niin varmaan vieläkin puhaltaisin yli promillerajan. (Onni on elää nykyään valaistuneen vanhemman elämää!)

Viikko tosiaan hujahti enemmän tai vähemmän kodin ”kaunottaret” hottiksina. Ja totta kai seuraavaa viikkoa rasitti sitten perheeseen laskeutunut man-flu. Sehän se vasta vitsaus on, kuten varmaan moni lukenut facebookissa kiertävästä artikkelista. Ei siitä sen enempää ettei mene hurmaavan aviomieheni parjaamiseksi.. Mihkun ulkoilutusvuoro siirtyi näin ollen minulle ja mikäs sen .. kamalampaa. No tietenkin se, että poika haluaa hiihtää. Ja kyllähän se minun täytyy hänelle suoda. Hiihtoakin kamalampaa nimittäin olisi soimaava omatunto, että on taas kerran evännyt lapseltaan karkeamotorisen tilaisuuden loistaa taidoillaan. (Aion kyllä silti ehdottaa vielä kymmenen vuoden ajan ykkösharrastukseksi golfia.) Onneksi kauempana tiellä näkyi rekka, joka oli tullut nostamaan naapurin sedän rikkinäistä traktoria lavalle. Jes! Mikään muu ei saa varmemmin Mihkua jumimaan paikalleen kuin ärjyvä konevoima. Ja ettei varmasti haluaisi liikuttaa evääkään ennen sisälle menoa, samalla sepitin tarinaa ruostuneesta, mutta hyväntahtoisesta traktorista, joka pääsee korjaamolle katsomaan ystäviään ja mitä kaikkia seikkailuja he kokevatkaan. Koko tarinahan oli plagioitu pienillä muunnelmilla suoraan Cars 2 leffasta kertoen Martti-hinaajasta, mutta ei jäppinen tule tajuamaan sitä vielä vuosiin. Näin sitä oppii väitöskirjatyön ohella kertomaan toisten asioita ihan kun ois ite kaiken keksiny.

Siitä puheen ollen; Opiskelujen pariin siis takaisin. Jos olette sitä mieltä, että blogi laahaa, niin tietäisittepä totuuden väitöskirjatyöstäni. Maybe some day. Torstai toivoa täynnä.