Ensimmäinen ensimmäistä

Aamusta alakerrassa jokapäiväiset lätkätreenit. Mihku totesi olevansa super tekemään lämyt ja rannarit (äiti ei ole ihan varma onko ne oikeita jääkiekkotermejä, vai 3-vuotiaan omia sanoja tyyliin ”traktori” on ”rakkoli”. Joskin ”voi heleve**i” kuulosti luonnistuvan liiankin hyvin, kun meni veto ohi maalin, että ehkä se taitaa valitettavan hyvin kyseisen lajin sanavaraston.) .. (Paitsi, että äitiltä se sen kyllä on oppinut. Pakko myöntää. Pitäsiköhän tämän blogin nimeä sittenkin miettiä uudestaan. Tai ainakin lisätä kysymysmerkki perään. Huoh.) Minnikin innostunut harjoittelemaan. Omasta mielestään kun ei vielä osaa kävellä, niin on kuin luotu maalivahdiksi. Olen ylpeä miten osaa soveltaa vajavaisuutensa voimaksi. Jotain pientä ongelmaa aiheutti kuitenkin se, kun molaritar kääntyi ottamaan pallon, niin pinni tarttui pirullisesti maalin naruihin. Ja kädet. Ja sitten yritettiin vapauttaa itteä jaloilla, jotka sotkeutuivat myös. Tässä vaiheessa äiti ei enää kehdannu kuvata, vaan ajatteli, että jos vaikka auttaisi. Näin me tytökin kokemuksen kautta opitaan, miksi jääkiekossa on oltava kypärä.

Lähdettiin kyläreissulle ja vahingossa ehdotettiin Mihkulle, että ottais pienet päikkärit. Virhe. Puhua pulputti ja lauloi koko matkan, ettei vahingossakaan kuulemma nukahtaisi. Myös vähemmän huvittava ilmiö on, että jos äiti ja isi yrittää etupenkillä puhua keskenään, marakatin äänen voluumi nousee takapenkillä samaa tahtia. Loppusuoralla matkaa huusi moneen otteeseen, että pitää pysähtyä, kun on ruuhka. Edessä ei mitään, ei ketään. ”Äiti kato kato kato! Ruuhkaaaaaa!” Minä pyöritin päätä ees taas, kunnes kysyin, että: ”MISSÄ MUKA?!” ”No mun suussa tietenki, kato, ihan hirveesti hampaita, ku Minnillä ei oo ku neljä!” Niinpä. Olipas äiti hölmö. Sitten loppumatkalla esiteltiin kaikki omia hampaitamme. (Onneksi tosiaan ei ollu muita liikenteessä).

Kummilassa lapset saivat minut jälleen toiminnallaan epäilemään blogini otsikkoa. Ihan vaan tarkennukseksi lukijoille siis, että tämä vanhemmuuteen valaistuminen ei ehkä näy vielä suoraan verrannollisena lasten käytöksessä.. Eikä todellakaan kylässä ollessa.. Että kyse vähän niinku enemmän äidin pään sisäisestä olotilasta.. Mihku kuitenkin myös riemastutti meitä esittämällä uutena versiona jolupukille esittämänsä ”Tuiki tuiki tähtönen” ja extrana Bluesin maalilaulun ”Who let the dogs out?”. Rambo-koiran mielestä olennaisempi kysymys oli, että ”Who the f**k let the baby in???!!”

Tänään se vihdoin selvisi, että mikä on tämä mystinen keltainen esine, joka silloin tällöin vilahtaa Minnin suussa, kun konttailee lattialla. Lapsillahan on tapana tukkia kaikki mahdollinen suuhunsa. Ja meidän lattialta löytyy kaikki mahdollinen. Yleensä Minni luovuttaa aarteensa (kuten kuivuneet juustonpalat tai värikynän korkit) aika suotuisasti pois, vaan tämä on ollut esine, jonka kanssa pingottu pakoon minkä polvistaan päässyt. Ja kaikki vanhemmat varmaan tietää, että vaara, että lapsi sen jonkun nielaisee on tuplaten varmempi, jos lähdet perään. Ja jos satut ottamaan hätääntyneen ilmeen kasvoille, todennäköisyys yrittää nielaista esine, vaikka vaan kiusaksi, on lähes 100%. Yksityisetsivän ottein varjostin tytärtäni ympäri taloa salakavalasti hänen huomaamattaan ja sieltähän se lopulta tipahti suusta. (Sorry babe but your precious goes to the garbage now.)

Perusiltapala Mallikkaiden torpassa. Minni syönyt metsurimiehen annoksen puuroa kolmen minuutin lusikointitahdilla, kun Mihkulla banaaniviili puoli tuntia tästä vielä kesken. Ja suurin osa niistä kaulurissa. Minnin mielestä hälle mahtuis massuun vielä ainakin nuo kaksi banaania tuosta pöydältä. Mihkun mielestä aina on kokeilemisen arvoista saisiko taikatemppuja tekemällä lopun viilin suuhun. ”Rabbakarabbaka simsalabim!”, kuului taikasanat, vaan ei se siitä seuraavankaan puolen tunnin aikana hävinnyt. Vaan vanhemmuuteen valaistunut äiti ei ollut moksiskaan (tai no tuo nyt on hieman liioteltua. Moksiskaan siihen nähden millaiseen käden vääntöön olisin ennen alentunut). Siinäpä harjoittakoon taikurin uraansa, pahinta mitä voi tapahtua, on että vaan puolet viilistä menee ite syötynä ja puolet syötettynä. Parasta mitä voi tapahtua on, että se viili jollain maagisella lauseyhdistelmällä todella levitoi sinne lapsen suuhun ja sitten me voidaan tienata miljoonia. Eli paras suhteessa pahimpaan on aika paljon parempi. Eli siinäpä abrakoikoon. Ja näin päivän Valaistuminen Vanhemmuuteen -tunne taas saavutettu. Jes. (Ai niin ja en sitten päässyt ekaa kuvakollaasia pidemmälle, kun teen auttamattoman selväksi, että tämä ei taida olla muoti-blogi.)

———————————————————————————————————————

Sitten vielä tämän päivän syvällisempi kasvatuksellinen oppi: Olet antanut lapsen hetken katsoa kännykältäsi lastenohjelmaa. Kerrot, että pian puetaan. Ymmärrä, että lapsi tuskin näkee tai kuulee mitään muuta, kun edessään temppuilevan Kaapon tai söpöstelevän Hello Kittyn. Sano asia kauniilla ja kiireettömällä äänensävyllä ja varmista, että lapsi kuulee sen, eli yleensä katsekontakti tai vastaus. Jos kysyt, että ”Kuulitko?” ja vastaus on ”Joo!”, älä usko sitä. Todennäköisesti se mitään kuullut. Itse itseäni hauskuutan usein kysymällä, että: ”No mitä sinä kuulit?”. Vastauksena voi tulla kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mahdollisesti myös toista muutaman minuutin välein sanomaasi. Lapsesta ja iästä riippuen muisti buuttaa itsensä vähintään  kahdeksan minuutin välein. Älä siirrä omaa hoppuasi lapsen olotilaan. Lähinnä siksi, että se helpottaa kummasti sitä pukemisprosessia ja lähtemistä sitten hetken päästä, eli suoraan sanottuna sinun hermojasi. Ja joojoo, onhan sillä hyvä vaikutus siihen naperon psyykkeeseenkin. Vaihe kaksi opetuksessa on se, että jos (kuten tänään meillä) lapsella ehtii Kaapot loppua vilkkumasta silmissä ennen kun sinä olet valmis pukemisrumbaan ja hän tylsistyksissään päättää ottaa kuvia (eli näppäilee summamääräisesti kaikkia nappeja ja matkii kameran ääntä), ja vahingossa poistaa sovelluksia tai lähettää ryhmäviestin työkavereille, jossa lukee ”jgijsijksgpeorkspw45gdm4”, niin älä hermostu. Mitäs annoit kännykkäsi teknisesti kekseliään jälkikasvusi haltuun. (By the way: lentotila on melkeen sama kuin lapsilukko). Älä myöskään ota kännykkää vihaisesti pois. Älä murise tai tuhahtele. Lapset kyllä huomaavat turhautumisesi non-verbaalistikin. Vanhemman raivo on sen verran kiehuttavaa, että sen tajuaisi sanomatta apinakin. Älä myöskään teeskentele ylipirteää peittääksesi ärtymyksesi. Kerro se. Sano, että ”Voehan harmistuksen harmi, kun en hoksannut sanoa sulle, että jos Kaapo loppuu, niin kerro heti äitille/isille.” Kerrot, että siellä myös sun tärkeitä työjuttuja ja siksi sulle tosi tärkeä. Kyllä se lapsi sen tajuaa ja yrittää tajuta toimia ensi kerralla toisin. Muista tämä kuolematon lause: Lapset aina haluavat vanhemmilleen loppupeleissä hyvän mielen. Ps. Älä myöskään jaarittele aiheesta, että kun siellä lapsen poistamassa muistiinpanoissa oli se elintärkeä Pohjolan analyysiraportti, josta puuttui vielä viidenneksen sarakkeen marginaaliarvot. Muista, että ne aivot buuttaa itse itsensä. Kerro vain oleellinen. Pps. Äläkä käytä lausetta: ”Sovitaanko, ettet enää ilman äidin/isän lupaa näppäile kännykkää, jooko?”, jos et ole valmis uuteen väittelyyn, kun lapsi vastaakin kirkkain silmin, että: ”Ei sovita”. Facepalm. Ei lapsi tajua ”jooko” olleen retorinen täytesana. Ja koska onhan se pirun hauskaa tutkailla vanhempien iPhonea. Kerro lempeästi ja lyhyesti, että ei näin ensi kerralla, ja sitten pääsette ehkä vihdoin pukemaan.