Iskän aamu
Niin, että tarkotuksena tosiaan oli kirjottaa tänään aamusella se eilinen, eli sunnuntai. Omasta mielestänikin varsin kummallinen käsitys tuosta aamuajasta, kun tiuku käy taas kymmentä illalla. Mitä tapahtui? Siinä se päivä meni taas tutkien ja hutkien ja paljon melua tyhjästä. Tässäpä kuitenkin viimeisen lomapäivän aamu, kun äiti sai nukkua pitkään ja isi nousi vastuulliseksi valaistuneeksi vanhemmaksi..
Kuuntelin älytöntä möykkää ja kädenvääntöä suljetun makuuhuoneen oven takana. On vaikea yhdistää hyvän puolison ja kontrollifriikin persoonat, kun toinen puoli minusta haluaisi juosta kertomaan kasvatuksellisia oppeja tai ylistäviä kehuja, missä isi toimii oikein, kun taas vaimo minussa jo tietää, että jostain kumman syystä minun hyväksitarkoitetut hellät lauselmat muuttuu mieheni korvien sisään päästyään nalkutukseksi, valitukseksi ja kritisoinniksi. Hmm. Kummallista. Mars ja Venus. Tiedoksi muuten miehille, jos joku sellainen blogiani lukee, että ei me äidit mitään nukkua pystytä siellä sillon aamulla. Tai riippuu jälleen lasten iästä (eli suoraan verrannollisena iskän koulutusvuosista). Me pystytään olla tulematta sanomaan sulle, että mitä voisit tehdä mielestämme helpommin meidän tavalla. Tässä näkyy hyvin taas se universaali totuus, miten miehet ja naiset kulkee eri linnunradoilla. Mies mielestään antaa rakkaansa nukkua pitkään, kun hän ottaa vastuun lapsista koko aamuksi. Ja tämähän on se miten asia ääneen myös molempien suusta muotoillaan. Kun nainen taas hermostuu ensimmäiseen huutoon ja tappeluun, jota kodista kuuluu, eikä voi nukkua, mutta ajattelee antavansa rakkaansa toteuttaa omia kasvatuksellisia päämääriään ja toimintatapojaan pysymällä poissa ja olemalla nalkuttamatta. (Tyyliin: ”Annoit sitten banaanirahkaa aamupalaksi, kun minä olen viimeiset kolme viikkoa tehny töitä, että ipana unohtaa sen olemassaolon ja syö kaurapuuroa.” tai ”Oletko muistanut, että niille molemmille lapsille olisi ollut hyvä antaa aamupalaa?” tai ”Niin, että teidän yhteinen aamu on sitten sitä, että lapset tuijottaa telkkaria ja sinä kännykkää?” .. lista on loputon). Välttämättä mies-nais-eroavuutta ei edes huomaa vasta kun illalla, kun molemmat on sitä mieltä, että on ollut rakkaalleen kiva, joten ite vois nyt vähän höllätä. Mies ei tajua mistä nyt tapellaan ja nainen ei suostu kertomaan, kun on sen sata kertaa aiemmin jo kertonut. Siinä rytäkässä yleensä unohtuu molemmilta syöttää jomman kumman lapsen iltapuuro. Niin tai siis se saakelin banaanirahka, kun ei ne lapset enää muuta suostu taas muutamaan viikkon syömään.
No ei, totuuden nimissä tästä meillä vain puolet totta ja se on enemmän sääntö kuin poikkeus, että minä jään sänkyyn vetelehtimään vapaa-aamuina. Iskä siirtyi meluamaan lasten kanssa alakertaan ja kun en kuullut huutoa, oli pakko mennä katsomaan. No, Mihku oli saatu hiljaiseksi treenaamalla koti-Oilers-treenejä ja Minni suojattu kypärällä. Koirat kylläkin viuhtoi ees taas väistellen palloja. Iskän huki jatkui päiväruokaan asti ja ei se Mihku syö senkään kans. Mutta Mihku oppii kyllä ruokailuhetkellä aina jos jonninmoisia taitoja itsestään. Alan olla sitä mieltä, että Duudsonien kaltaiset itseäänsatuttajahuvittelijat on alunperin vain pieniä poikia, joilla ei kiinnosta syödä, mutta äiti ei päästä pois pöydästä, eikä annan leluja pöytään. Ja yleensä siinä on soppelisti joku sisarus vieressä mättämässä omaa perunaporkkanamuussisatsiaan ja nauraa hekottaa, kun naamaa tarpeeksi vääntelee ja repii. Sitten se pelleily jää jotenki päälle. Mutta ei kai mulla syytä huoleen. Tuskin Mihku tällä teorialla nälkään kuolee, kun se Jarppi ainaki vissiin sittemmin ruokapöydässä tehny muutaki ku jekkuja.
Eipä aikaakaan, kun iskä sai höllätä ja äiti otti vastuun ihanista apinoista. Minni vaan oli eri mieltä. Konttaili iskän perään ja pyysi syliin. Äiti haki pois ja keksi jotain kivaa kehittävää höpöhöpö-tunnistan-eläimiä-äänistä -leikkiä. Iskän syliin oli päästävä. Ja niinhä isi iloisena ja ylpeänä sanoi tämän meillä niin usein kuullun lauseen, että: ”Isänsä ikävää ne lapset vaan aina itkee” (kun kerron joskus, että valaistuminen tuntuu kovin himmeältä joinain päivinä ku Mikko töissä ja lapset kotona). Ja niinhän se Minni pääsi syliin. Ja osoitti ensimmäiseen kohteeseen sormella. Ja isi meni sinne. Sitten Minni halusi toisaalle ja iskä teki työtä käskettyyä. Vajaassa viidessä minuutissa neiti oli saanut isin huijattua kantamaan itsensä keittiöön syömään hodrodeja. Kiva. Mutta minä valaistuneena vaimona olin sanomatta, että taidettiin nyt viedä kun pässiä narussa. Lukekoon täältä. (Love juu).
Vaan sai se äitikin osansa. Jätin suursyömärin triptrappiinsa istumaan, kun tarkistin tärkeän työsähköpostin (eli siis laavasin uusimmat feissarimokat). Jollain ihmeen ilveellä tyttö päätyi tanssimaan ripaskaa keittiön pöydälle. Ja tietysti tämän tuli havaitsemaan talomme ripaskan Suomen mestari vuodelta -99. Auts. (Siis ei siinä niinkään mitään, että yllätti hiiren tanssimasta pöydällä, kun kissa oli koneella, vaan sai pontta alkaa jälleen kertomaan kansantanssisaavutuksistaan. Ja siis Mikkohan kertoo kaikki asiat aina uutena, koska muistissa radikaalisti parantamisen varaa. Ja kuten eilen kerroin, jutut lähtee jostain ihan muusta kuin mikä lopputulos on, niin monesti vasta vartin päästä tajuan, että täähän on se sama juttu, jonka oot kertonu joka kerta, kun telkkarissa näkyi Tanssii tähtien kanssa -mainos.) Hyvä puoli tässä on, että Minnin vinkeiden avulla kylläkin tulee nyt hyvin päivitettyä Mihkun vauvakirjaa niiltä osin, kun ei ole sillon univajeltaan tajunnut. Kehitysaskeleet täysin samat. Ensin tuli ovilistojen repiminen, sitten se koirien heittely leluilla ja nyt pöydille kiikkuminen. Seuraavaksi varmaan odotettavissa lelujen kerääminen jääkaapin alimmalle hyllylle.
On Minnillä jotain omaakin. Pahvikorista ja vessan roskiksesta kaivaa aina tilaisuuden tullen tyhjät hylsyt ja tukkii kätensä niihin. Ai, että se on huvia. Ja vielä kun nostaa käsiä ja pahvirulla osuu napakasti otsaan, niin vasta naurattaakin. .. Nyt itseasiassa tuli mieleen, että ehkä se onkin Minni, joka yllyttää Mihkua duudsonmaisiin hölmöilyihin. Tai sitten vaan mallioppinen kunniaan.
———————————————————————————————————————–
Kasvatuksellista antia: Vaikka rakastavasti miestäni piikittelenkin pitkin blogia, niin muistakaa, että paras lahja, minkä lapselle voitte antaa, on teidän onnellinen parisuhde. Se takaa lapselle arkeen rentoutta, rakkautta, hassuttelua ja turvallisuutta. On äärimmäisen tärkeää, että lapsi näkee miten hyvin isä kohtelee äitiä ja toisin päin. Ole aviomiehenä sellainen mies vaimollesi, jollaiselle miehelle voisit tyttäresi luovuttaa. Ja kohtele vaimo miestäsi siten, kun haluaisit tulevan miniäsi kohtelevan poikaasi. Lapsen mieleen ei mahdu äidin tai isän solvaaminen, laiminlyönti, eikä varsinkaan väkivalta. Jos lapsesi saisi kuvata teidän keskinäistä suhdetta yhdellä tunteella, mikä se olisi? Opeta lapsesi näkemään helliä katseita, hölmöjä sisäpiirivitsejä, puolihuolimattomia kosketuksia ja anteeksipyytämistä. Ei ole reilua ensin tapella lasten nähden ja sitten tehdä sovinto suljettujen seinien sisällä. Opettele elämään hetkessä, jolloin saat mahdollisuuden päästää irti katkeruuksista ja tarkoittamatta sanotuista ilkeistä sanoista. Opeta se myös puolisollesi, niin voit saada myös samat asiat anteeksi. Suosittelen kaikille sukupuoleen katsomatta Kimmo Takasen teosta Tunne lukkosi. Netissä voit myös tehdä testejä omien tunnelukkojen tunnistamiseksi. Parisuhteesta tämä ei niinkään kerro, mutta loistava perusteos ymmärtämään mikä juuri sinussa on rakentunut toimimaan valitsemillasi tavoilla. Parisuhde on aina kahden tällaisen kauppa ja helpottaa kummasti, kun voi ymmärtää itseään ja toista ja jopa molempia yhdessä. Breaking point perhe-elämässä itse asiassa hyvin harvoin johtuu lapsista, vaan lapset välillä luovat peilinä tilanteita, joita itse haluaisimme pitää piilossa. Vaan eipä se enää äitinä ja isänä auta piilotella oman varjonsa takana, silloin sitä vaan juoksee ympyrää. Ole mielummin onnellinen. Lapsesi ansaitsee sen.