Ketjureaktio

En haluaisi myöntää, mutta prkl, olipa rankka puolikas päivä eilen. Valaistumisen kokoinen kolo kuului aamuun. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, olisi ehkä voinut jossain vaiheessa rullan pysäyttääkin. Kuin se onkin niin pirun vaikeaa? Pitäis muistaa practice what you preach. Mihkulle aina toitotan, että pysähdy ja puhalla kiukku ulos siinä vaiheessa, kun juttu on vielä pieni. Äitinsä (ja isänsä!) lailla paisuttaa raivoaan aina kun pullataikinaa ja ite voi vaan seurata sivusta ja kirota omia geenejään. Mutta samalla nostaa hattua nykyiselle valaistumiselle ja luottaa, että kyllä se parempi päivä sieltä vielä tulee ja me ollaan kirjaimellisesti Mallikkaat. Tämä kyllä ehkä tapahtuu ennemmin niin, että lapset kasvaa järkevämpään ikään, kuin että äiti ja isi oppii hillitsemään täydellisesti omia sisäisiä tulivuoriaan.

Mihku aloitti aamun ihanasti heleällä äänellä huutelemalla, että herätty on! Äiti hellämieli meni onnellisena pusuttaan poikaa, niin tuli vastaan sellanen raivo, että heräs varmaan naapuritki: ”Isi herättämään!!!! Ei äiti!! Äiti, mene pois!! Missä isi on?? Haluan isin tänne!!” Vastaus sama, kun joka ikinen aamu, että isi lähteny jo töihin. Vaan eihän se mitään kuullu. Yritin silitellä ja puhua kauniilla äänellä (ja samalla pälyillä, että onko tuo lapsi edes hereillä. Toissa aamuna nimittäin samallainen metakka alkoi kuulua, mutta selitti, että kun äiti ei anna ostaa pikkuautoja Prismasta, vaikka hän keränny niitä pikkukärryt pullolleen. Kymmenen sekunnin päästä nukahti uudestaan.) Sanoin morot ja lähin Minnin luo, kun sehän totta kai heräs kans. Siellä tuli perus pehmolelutulitus heti ovelta vastaan ja ilon kiljahdukset oli pakkautuneet yhteen ja suusta tuli minuutin yhtäjaksoinen kirkuminen lasin-särjentä-desibelillä. Tätä ei taas unilta herätetty Mihku-karhu arvostanut ja syöksyi mesoamaan minnin huoneen ovelle, että ”Lopeta heti tuo tommonen! Jos tekee tyhmiä juttuja, ei voi saaha kivoja juttuja!” (Tarkkojen sanavalintojen lisäksi jopa äänenpaino oli suora kopio minua itseäni..). Siinä molemmat lapset syliin ja rauhottelemaan ja kertomaan miten elämässä ei kannata huutaa omaa pahaa oloa muille ja plaaplaaplaa. Tehokasta aamuaikaa meni ainakin 10 minuuttia.. Puuroa tekemään ja totta kai maito loppui kesken. (Tästä totta kai syytin mielessäni pahaa-aavistamatonta siippaani, joka oli 50km päässä. Mikko juo joka aterialla purkin maitoa. Luulin, että menee vain litra ja pyysin viimeksi ostaa 1,5l purkkeja. Ei auttanut. Purkki menee, oli koko mikä hyvänsä. Ens kerralla käsken ostaa niitä 2dl maitotetroja itelleen.) Maitopurkin kyljessä onneksi oli teksti ”Pidä pää kylmänä”, niin muistin, että minunhan pitää rehellisyyden nimissä julkaista aamusta blogimateriaalia, eli parempi rauhottua.

Jouduin tehokkaita(/raivostuttavia) kasvatuskeskustelukymmenminuuttisia käyttämään vielä kolme kertaa ennen kun päästiin alakertaan pukemaan. Ensin Mihkulla raivostutti, kun Minni yritti pakottaa itsensä hänen leikkiin mukaan. Rohkeni mennä katsomaan Mihkun keltaista traktoria päin. Ädiltä perityn ennakointitaidon pohjalta Mihku osasi nähdä, että sisko himoitsee traktoria itselleen ja ajatus pitää katkaista. Heittämällä leikkipaistinpannulla päin (ja taas äiti istui molemmat sylissä lattialla ja puhui väkivallan vääryydestä ja miten tunnetta voi yrittää laannuttaa hengitystekniikoilla). Seuraavaksi Mihku koki vääryyttä, kun Minni ei suostunut ottamaan omaan leikkiinsä mukaan. Onhan se nyt pakko saada hänenkin hassutella tukkimalla pussinsulkijoita suuhun (jotka ensin piti kaivaa siskon suusta). Ei muuta kun äiti taas slaavikyykkyyn lattialle ja puhumaan kauniisti, miksi jokaisen omaa tilaa pitää kunnioittaa ja miten voi kysyä rauhallisesti toisen seuraa ja miten käsitellä torjutuksitulemisen pettymystä. Kolmannen kerran Mihku päätti tulla tekemään Minnille kalat (eli painaa etusormilla Minnin molemmista poskista sisäänpäin ja hokee sentti kasvoista, että ”kalakalakalakalakalakala!!”). Aloitin kauniisti kertomalla, että ”Voitko Mihku hetkeksi poistua vähän kauemmas ja odottaa, että saadaan pylly puhtaaksi ja sitten katsotaan yhdessä miten hellästi leikitään siskon kans.” Ei auttanut. Ei edes useampaan otteeseen sanottuna, kunnes: ”P*skaa! Täällä on p*skaa! Voitko nyt hitto soikoon mennä kauemmas, koska kohta sulla on p*skaa käsissä ja jaloissa ja naamassa ja valkosessa sohvassa!!”. Hiljaisuus. ”Ai paskaa vai?”, kysyi lopulta Mihku uteliaana. Facepalm ja äiti totesi, että nyt on kaikille parempi, kun en puhu toviin mitään, vaan käytän vaan kurkkuäänteitä ja osoitan käsillä suunnan mihin mennä.

Alakerrassa huomasin ensitöikseen, että koirapoikani Koda oli jollain hemmetin keinolla ujuttautunut omasta sohvanurkkauksestaan jälleen kerran takan eteen mustalle sohvalle nukkumaan. Voin kertoa, että vihaan yrittää ottaa noita piikikkäitä vizslankarvoja irti sohvasta. Se on aina yhden päivän työ. Ja koska koiraa ei saatu kiinni itse teosta, nii se on hölmöläisten hommaa alkaa siinä vaiheessa torumaan. Eli ei slaavikyykyä ja koiria syliin ja kertomaan, miten äiti kyllä näkee tuosta sadastatuhannesta karvasta, että sohvalla on nukuttu ja miten valehtelu on tyhmää. Unohtaen oman hiljaisuuspäätökseni taisin vaan huutaa, että: ”Voi jumalauta, Koda!”. En tätä muuten muistaisi, mutta Mihku hoki sitä koko matkan hoitoon..

Tapahtuneen jälkeen hoksasin itselleni valaistumisen päivänä (eli 8.11.2014) lasten vaatekorin kylkeen laittamani pinssin, ja keräsin mielessäni valaistumisen rippeet ja kerroin lapsille, miten aikuisillakin joskus ärsyttää ja miten normaalia se on ja kaikki aikuisetkin opettelee jotain käyttäytymisjuttua ja plaaplaa jälleen kerran. Heräämisestä oli taas jo kulunut se vajaa kaks tuntia, joten päässä stressi oikein suhisi, että pääseeköhän tänäkään päivänä tekemään töitä yhtään. Mutta tärkein työ on olla nyt Äiti. Eli hoin itselleni, että KEEP THE F*CK CALM AND CARRY ON!”

Lapset vihdoin pakattu autoon ja ovea laittamaan kiinni perästä. Eteisessä seisoo vain yksi vizsla, toisesta ei hajuakaan. Huutelin ja huhuilin, katoin kylppärin ja totesin, että kai se on köppänä vanhus loukkaantuneen livahtanu ulos, kun pakkasin lapsia autoon. Annoin itselleni luvan kirota ääneen kunnon lappilaisnoidan tavoin, koska lapset ei ollu kuulolla. Ei auttanu ulkona pillitellä, ei näy, ei kuulu ja kello käy. Ajelin hissukseen hoitoon päin, josko koiraa näkyisi. Eipä ei. Tarkoitus oli mennä suoraa autoa katsastamaan, kun lapset taputeltu hoitotädin nautittavaksi, mutta pakko oli ajella pitkin kyliä, että missä se Koda voisi olla. Ei auttanut lopulta, kun mennä kotiin hakemaan pilliä avuksi. Siellä sitten Yaki seisoi kunnon kanakoiran elkein lasten leikkimajaa. Vilkasin sisälle, niin siellähän se toinen oli ja koko ajan ollutkin! VOI JUMALAUTA KODA!

Eli takaisin autonrattiin ja ajelemaan uudestaan katsastusta päin. Johon siis olisin voinut mennä suoraan, jos Koda ois viittiny ilmottaa itestään, kun eteisessä alunperin huhuilin. Ei muuta kun katsastukseen. Mukava maksaa rapian 80€, että saa paperin mistä ymmärtää vaan sanan HYLÄTTY. Kuulemma talvirenkaiden urasyvyys sitäjatätä ja meillä ei ihan niinjanäin ja korjausehdotuksena myös varsin asiantuntevan oloinen katsastusammattilainen kertoi, että ”Teillä on myöskin ikkunaan asetettu kielletty näköeste, joka suositellaan poistettavaksi välittömästi.” Niin siis navigaattori. Jepjep. Mikko oli edellisiltana vihjannut, että kannattaa vähän silmiä räpsyttää, niin jos pääsis paremmin läpi. En sitä kuitenkaan nähny järkeväksi, koska tänä aamuna mun silmistä leiskui sellaset lieskat, ja oli sen verran kuiva kaveri kyseessä, nii ois pian syttyny tuleen. Ei se auttanu kun pokata kiitokset ja kirota taas vasta autossa.

Kotona vielä pyykkien pariin ennen töitä, koska Mihku oli vaatimalla vaatinut aamupalalle päälleen uuden Oilers-pelipaidan ja pakkohan se oli sallia, kun niin hienosti puki itse. Kaikki mikä tukee tätä toimintaa on sen arvoista. Puuroahan tietysti oli lopulta pitkin paitaa. Ja maitoa ja varmaan Minninki puuroa. Etsin pesulappua, että varmasti tulee pestyä oikein. (Meillä siis pyykinpesutekniikat eroaa perheessä radikaalisti ja koska paita miespuolisille huomattavasti tärkeämpi kun minulle, yritin toteuttaa tätä ns. oikeaa tyyliä pestä pyykkiä, eli valkoset valkoisina ja värilliset yhdessä ja sitten katsellaan niitä lämpöasteita ja semmosia hommia. Itsehän pesen vaatteet täysin sen mukaan minkä vaatteen haluan koskevan toisiinsa. En esimerkiksi missään nimessä pesisi sukkia samassa rintaliivien kanssa. Ällöttävää.) Mutta siis sitä pesulappua etsimään. Löysin ”Wash this when dirty”. Mielestäni tukee täydellisesti minun tapaani pestä vaatteita. Tästä päivän hyvä mieli ja töillekin jäi loppujen lopuksi puoltoista tuntia aikaa ennen kun lapset piti taas hakea tekemään kodista kodin.

Keep calm and carry on vaan kaikille!