Lapsellista mielen osoitusta

(Kyllä Rakas mieheni, [joka aina ensimmäisenä tätä luet, etsien vihjeitä, onko tullu tehtyä jotain väärää, josta vaimo nyt julkisesti huutelee,] niin otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä. Tiedän, että mielenosoitus on yhdyssana.)

Jälleen kerran yksi asia, jota koko perhe koki elämässä ensimmäistä kertaa yhdessä: mielenosoitus. Nuorempana en olisi ikinä uskaltanut osoittaa mieltäni oikeastaan mistään. Mitä jos vaikka joku olisikin ollut eri mieltä! Olisin mielihyvin voinut osallistua tempauksiin, jonka teemasta kaikki maailman ihmiset olisivat samaa mieltä. Mutta näitä kun on aika harvoin, niin olisi ollut vaara, että joku oikeasti kuuntelee mitä juuri minulla on sanottavana ja eihän se käy, koska nuorena piti epäillä tekevänsä ja sanovansa kaiken väärin. Mieheni taas koki eilisessä tapahtumassa jotain moraalituskaa vasemmistolaisuudesta tai jotain, en oikeastaan jaksanut kuunnella, mutta parille ihmiselle se ainakin sanoi, että on paikalla vaan pullakahvien takia.

Kyse oli siis kyläkoulumme lakkauttamisesta. Ette äläkää nyt ihmeessä sitä tehkö. Se se pointti oli. Ja kyllähän minä pehmeiden arvojen kasvatustietelijä tietysti puollan pieniä kouluja noin niinkun aattellisesti. Siitä politiikkaosiosta joku osaisi argumentoida varmaan paremmin. Itse viihdyin koko koulu-urani yhdessä ja samassa pihapiirissä. Ala-aste, jonka ulkovessoissa pelkäsin kummittelevan kupla otsassa, yläaste, jolloin seisottiin pihalla omana pikku laumoinaan tyylikkäinä ilman pipoa järki jäässä ja lukion, jonka käytävillä tallusteli tietämättäni myös tuleva aviomieheni. Meninpähän jokunen kerta myöhemmin tekemään opettajansijaisuuksiakin tuttuihin maisemiin, mutta kun sain alakoulun opettajilta jatkuvasti närkästynyttä läksytystä, että: ”Ekkö sie tyttö tiiä, että ei lukiolaiset saa kävellä tämän alakoulun kautta!”, nii mieleeni palasi myös muutamia ei-niin-ruusuisia muistoja kouluajoilta ja päätin nostalgisuuden vaalimiseksi hankkia rahani muualta.

Itse mielenosoitus, tai siis tämä yhteinen tempaus, jolla kokoontumista markkinoitiin, meni semi bueno. Mihku osoitti mieltään siinä määrin ettei suostunut yhteenkään yhteiseen kuvaan. Mihku myös osoitti mieltä, että pullassa ei ollut tarpeeksi sokeria ja äiti sanoi, että maitoa oli varattu vain kahviin eikä lapsille. Minni taas osoitti mieltään, kun sai vain kaksi pullaa ja kun isi yritti pakottaa koko ajan hanskoja käsiin. Minä osoitin mieltäni, kun Mihku ei osannut käyttäytyä mielestäni tapahtumaan kuuluvalla tavalla, eli kai minä oletin, että se olisi rauhallisesti kuunnellut vanhempainyhdistyksen puheenvuoroja ja ottanut kantaa päättäjien leikkauksiin ja miten hajautetun kouluverkoston säilyttäminen on hänenkin kasvustrateginen etunsa sitten neljän vuoden päästä. Vaan kehtasi lapsi leikkiä äänekkäästi kaivonkannen päällä putkityömiestä ja harjotella tasapainoilua kaupungintalon perannakivillä keikkuen. .. Juu, koin kyllä sitten taas sitä hiljaista häpeää itsestäni ja traumatisoimisen syyllisyyttä autossa. Onneksi mieheni ei osoittanut mieltään tuostakaan episodista. Kai se vaimon kasvatuksellisiin aatteisiin puuttuminenkin olisi jotenkin vasemmistolaista. Tai vaan liian tyhmänrohkeaa. Tai en tiedä, ehkä ne on sama asia.

Toivon tietysti sydämestäni, että lapsemme pääsevät sitten myöhemmin kyläkouluun ja voinpa vaikka mennä itse sinne sijaistamaan sillon, ja vahtimaan, että tuleehan niitä ”ruusuisia” muistoja nyt varmasti minun pikku palleroilleni. Ja kyttäämään, että kuka voisi olla se potentiaalinen puoliso heille, jos se siitä omalta kylältä nyt olisi ihan pakko ottaa. Mieheni kanssa muisteltiin illalla kouluaiheen innoittamana niitä yhteisiä lukiovuosia ja jälleen kerran yritettiin luoda uudestaan ihania yhteisiä muistoja siitä ajasta; ”Aattele, jos oltais sillon vanhojen tansseissa tietty, että susta tulee mun elämäni rakkaus? Mieti, jos oltais siinä yhtenä aamuna moikatessa nähty tähän päivään? Oltaskohan me ihastuttu heti, jos vaan meillä ois ollu yhteisiä hyppäreitä samaan aikaan? Voi, kun ois ollu ihana tajuta kattoa sua koko ajan sillä silmällä!” Kun siis tosiasiassahan meillä ei ollut mitään muuta yhteistä siihen aikaan kun opettajat, heh. Mutta ehkä hyvä niin, koska kuten sanottua, teininä sitä tuli jotenkin kummasti sanottua ja tehtyä kaikkea väärää ja olisi varmaan osoteltu mieltämme toisillemme katkeraan eroon asti. Mieheni totesi myös, että olin hälle varmaan vähän liian laiha sillon nuorempana. Että hän ei ollenkaan viehäty esim. mun ylioppilaskuvista. Minä taas sanoin, että toivoisin kovin, ettei viehäty kenenkään yhdeksäntoista vuotiaan tytön kuvista.

En tiedä käykö kukaan meistä enää ikinä mielenosoituksissa. Ehkä tämä oli vähän niinku been there done that nyt sitten. Osallistuin alkuvuodesta Kaksi kättä -kannanottoihin kirjoittamalla tiivistetysti kaikkea tieteellistä neurobiologiasta ja lasten kehityksestä ja vastaan päivähoitoon kohdistuvia suunniteltuja leikkauksia. Tämä tyyli sopi minulle huomattavasti paremmin kun seisominen pihalla. Huomasin kannanottoa kirjoittaessani, että saattaisin jopa jo uskaltaa sanoa ääneen mitä mieltä todella olen ja varsinkin kirjoittaa siitä: Tässä se linkkinä, jos tahdot lukea. Mihkukin osasi käyttäytyä hirveän mallikkaasti koko tämän mielelläni osoittamani osanottoni ajan. Ja Minni muistaakseni mussutti pullaa silloinkin.