Makuja on monenlaista

Niinhän sitä sanotaan, että makuja on monenlaisia. Muutaman päivän viiveellä makustellut seuraavaa blogikirjoitusta. Olen ex tempore flow -kirjoittaja, eli harkitusti mitä sylki suuhun tuo. (Ärsyttävä knoppitieto tähän väliin, että vaikka yleisesti mielletään ”ex temporen” tarkoittavan yllättävää ja hetken mielijohteesta tapahtuvaa toimintaa tai sanomista, niin oikeastihan se tarkoittaa asiaa, josta on helppo tehdä nopea harkittu johtopäätös ja toteutus.) Minulle ei ole mikään ongelma tekasta päivän puuhista kuvakollaasia ja kirjottaa siitä höpöhöpöä, tai vuodattaa ajatuksiani kasvatuksellisista ennakoitavuuksista ja kiintymyssuhteista ja pitkäaikaistutkimuksista. Ongelma iskee siinä vaiheessa, kun toistuvasti kautta rantain kuulen vihjeen, että tässäkin asiassa joku muu tietäisi minua paremmin mitä ja miten ”asetella näkyville”. Tämä kummasti rikkoo tätä hassuttelijan moodia minussa, jonka vuoksi postailu viivästyy (vaikka ihanainen mieheni yrittääkin opettaa minua jättämään yhden mielipiteen omaan arvoonsa). Esiin minussa nousee joku huomattavasti raivoisampi, ei lainkaan valaistunut zen. Tunneälytutkijana tiedän, että emootio on itsessään abstrakti asia ja kaikki tunnetilat hiipuvat huipustaan vartissa. Nyt tätä varttia on odoteltu kolme päivää. Sen verran laantunut kyllä on, että ihan sitä ensimmäistä kuvakollaasia en julkaisut, joka mieleen tuli, ja toivon ettei sen päivä koita myöhemminkään. Enkä usko muutenkaan hurjiintuvani bloggaajana tätä tuttua tyyliä kummemmaksi. Ai niin muuten, kävin tänään ottamassa kierukan, ja ihan ite osasin olla pyytämättä hoitsua ikuistamaan tilanteen! (Mur.) (Kirjasuositus Kimmo Takanen: Päästä irti)

Ja sitten siihen mukavaan osuuteen. Elämämme valoihin, lapsosiin laulavaisiin. Heh. Minni Houdini. Jatkaa itsensä tukkimista keittiön kaappien alle ja ennemminkin raivostuu jos yritetään auttaa pois. ”Minä itte”- vaihe on siis alkanut jo ennen kun on verbaalista kykyä muotoilla nämä sanat. Ilmaisee itseänsä kyllä hyvin tyhjentävästi pelkällä huutamisen eri variaatioilla. Tänään Houdinilla on vuorossa lukitusta kaapista teepaketin löytäminen. Meillä tottahan toki kaiken maailman raivostuttavat avaamisenesto-välineet kaapeissa niin kuin kunnon vanhemmilla kuulemma kuuluu. (En ole kyllä ihan vieläkään vakuuttunut, että mitä hyvää niiden kuuluisi taata: 1. Meillä lapset vaan joka kerta repii naama punasena kaappia ja tukkii sormet jumiin niin pitkälle kun sisään pääsee. Sitten kun näyttää, että kaapissa roskakori, niin ilme kyllä kertoo sanomattakin lapsen kysymyksen, että ”WTF te laitatte roskakaapin lukkoon kiusaksi, kun jonkun kassakaapin konsanaan?!” Ja niistä aivojen buuttauksesta johtuen tätä toistetaan puolen tunnin välein. 2. Lapset oppii uskomattoman kokoelman eri kirosanoja sanavarastoonsa, kun äiti ja isi ei vielä näin kolmen vuoden jälkeenkään muista, että ne helkkarin kaapit tosiaan on joka kerta lukossa!) No ayway, Minni päätti, että on sitä entivanahaanki leikitty kävyillä ja kepeillä, että teepussit kelpaa oikeen hyvin. Teki torneja, repi narut kaikista irti ja tuo tummin noista on viihtynyt suussa imeskeltävänä sellasen viis minuuttisen. Joo,  ois voinu ottaa pois, mutta mainitsinko jo se huutamisen? Ja aiemmissa jutuissa sen lelujen nielemisen kettuillakseen? Eli annoin lussuttaa ja katoin vaan käsi suun edessä ite vuorostani ilmeellä WTF Minni?! Makuja on monenlaisia.

Samaan aikaan toisaalla isi makusteli pojan kanssa rattoisasti jogurttia Prismassa ja lähetti kuvan, että ’trallalaa meillä on kivaa’. Mikko on kyllä ainut tuntemani vanhempi, jonka palautuminen on ilmiömäistä. Ja tällä tarkoitan siis sitä tilaa, jonka varmaan jokainen vanhempi tietää, että kun on käyty kylässä tai kaupassa tai jossain tapahtumassa tms ja vannoo kotiinpäästyään (samalla kun kaataa lasin viiniä), että EI ENÄÄ IKINÄ! Tilaa kutsutaan arjen psykologissa termillä ”hermot riekaleina”. Mikolla tämä on se ’vartissa-ohimenevä-tunne’ ja kohta taas valmiina uusiin seikkailuihin. Mikko aina ehdotteleekin kaiken maailman kissanristiäisiä mihin olisi hyvä lapset viedä, että saavat kokemuksia ja elämyksiä ja oppisivat uutta ja sosiaalisuutta. ”Juujuu. Mene sinä vaan.”, on tämän tunteista toipumattoman mamman vastaus aina. Ja ihmettelen ääneen, että miten voi olla joka kerta niin rohkea luotto siihen, että kyllä meillä tänään menee kaikki kivasti ja hymyillään ja kuljetaan käsi kädessä ja puhutaan nätisti ja halataan ja silitellään poskea ja kerrotaan miten rakastetaan. Toinen vaihtoehto on, että Mikolla tosiaan menee kaikki reissut niin silloin kun minä en ole mukana sekottamassa pakkaa. Itsetutkiskelun paikka.. Niin paitsi siis joo tuon kuvan työnimi tosiaan on ”Hetki ennen kaaosta”. Eli Mihku päätti, että jogurtti oli p*skaa ja kaato sen norona autokärryjen ovesta kaupan lattialla samalla, kun isi työnteli menemään eteenpäin. Ehkä Mihku toteutti ’Hannu ja Kerttu’ -metodia ja jätti selvän jäljen mistä kulkenut ettei vaan eksy kauppaan. Prisma voi olla valtava paikka kolmevuotiaalle.

Kauppareissun jälkeen Minni Houdini lennätti itsensä jatkuvasti penkeille seisomaan. Huusi poisnostaessa jotain, minkä epäilen olleen niitä opittuja kirosanoja ja että ”Haluan olla apumies!” Tätä Mihku ainakin hokee aina, kun haluaa tökkiä rahkapurkin kanteen reikiä ja kuoria terun banaaneita. Odotellaan millon Minni toistaa penkiltä myös Mihkun samanikäisenä toteutetut ”luisut”. Harva se kerta liukastui penkiltä pöydän alle niin, että aivan varmasti osui ensin häntäluu penkkiin, sitten naama pöytään ja lopuksena vielä takaraivo penkkiin. Vieläkin vääntyy itellä naama automaattisesti sellaseen ”Ai saakeli!!” -irveeseen, kun muistelee.

Ja niinpä se vääntyy ihan reaaliajassakin lähes päivittäin. Seuraavassa kuvassa siis tapaus, joka taas kulkee Puuha-Peten terminologiassa nimellä: ”Vasaralla nenä poskelle. Been there done that, vaikka se onneksi leikataanki telkkarissa esitettävästä jaksosta aina pois.” Tästä jatkuvasta virhearviosta juontaa juurensa myös Puuha-Peten tunnari ”Can we fix it?” Yes we can!, ja ei käyny pahasti siis Mihkullekaan. Mulle on isi aina opettanu lapsena tuon sattuessa positiivisen ajattelun salat, että: ”Son aina kuule parempi lyyä tällä tasasela päälä ottaan ku haarapäälä.” Kerran tiputin lekan varpaille nii sillon en kuullu yhtään mitä isi sano, ku huusin niin paljon. Lapsillani on siis molemmilla selvästi minun geenejäni käytössä.

Mihkun haaverin sattuessa Minni levitoi itsensä syöttötuoliin kuppien ja kauhojen kera ja hyräili ”Sitä saa mitä tilaa” ja äidiltä perittyjen sananlaskutaitojen mukaan jatkoi kannustamista, että: ”Jos on lusikalla annettu, nii ei voi kauhalla vaatia. .. Toisin kuin itselläni! Kaajanko sulleki?” En tiiä saiko Minni Houdini sanansa telepaattisesti isoveljen korviin, mutta Mihkun huuto kyllä yltyi pelkästä siskon vilkaisusta ja vienosta hymystä. En ihan saanut selvää mitä Mihku huusi, mutta jotain niitä vanhemmilta opittuja hienoja sanoja, josta aikaisemmin puhuin ja että ”Ootapa vaan ku ite eka kerran vedät pirttipenkiltä luisut!” .. Tätä odotellessa siis seuraavaan kertaan..