Matka Mallikkaiksi (Vol1)
Muistan, kun eräs ystäväni minulle joskus sanoi, että jos suhde ei ole viidessä vuodessa edennyt mihinkään, niin ei se siitä varmaan tule etenemäänkään. En ollut kovin innokkaasti sitoutuvaa sorttia, vaikka pienen ikäni olinkin läheisriippuvaisesti mukavissa koltiaisissa roikkunut. Mutta aina oli tajuamattani jalka oven välissä valmiina lähtemään johonkin muualle. Kunnes sitten tuli yksi yllättävä maaginen kosketus, joka jäi kun polttomerkkinä ihon alle kytemään. Polte ei sammunut yhdelläkään sinkkudrinkillä ja jokaisen kohtaamisen jälkeen jäi kipinä. Mihinpäs muuhunkaan se lopulta johti, kun seurusteluun. Tästä tuli perjantaina nyt se viisi vuotta ja on ostettu talot ja autot kimpassa, menty naimisiin ja juhlitaan sunnuntaina lasten 2- ja 4 -vuotissynttäreitä. Kukaan ystävistäni ei osannut varmaan edes ajatella, että pitäisi neuvoa, että mitäs sitten, jos salamarakastun ja teen kaiken yhteen putkeen, mitä vuosia muiden kanssa jarruttelin.
Noooh. Eihän se kaiken kaikkiaan ihan tasaisesti menny, kuten arvata saattaa. Mieheni olisi sitonut minut itseensä kiinni jo ensimmäisestä illasta yhdessä, kun taas minä jatkoin avaimenpiilostusta kaikkien vanhojen tunnelukkojeni kanssa. Vedin pakkobailausta pitkälle syksyyn, kunnes huomasin, ettei mikään enää tuntunut miltään. Ketutti kyllä aika rankasti huomata, että vip-bileet Helsingin kattojen yllä tai levyjen soittaminen lontoolaisella klubilla tai avoautoilu Madridin yössä olivatkin lopulta laskuhumalaa alusta loppuun verrattuna siihen, mitä hiprakkaa se oli, kun sai Sen Oikean vierelleen nukkumaan. Olin täynnä ärsytystä, että pitikin rakastua. En olisi halunnut, en todellakaan. Elämä oli alkanu menolta maistumaan ja meno elämältä. Että sitten piti iskeä se valtava halu sitoutua. Kuitenkin 16.10.2010 paiskasin oven kiinni sinkkuudelle, eikä käynyt mielessäkään jättää jalkaa oven väliin.
Naurettiin tuossa yks ilta, että on se mahtava homma, että kun monet parit muistelee kaiholla niitä suhteen alkutaipaleita, että miten upeaa oli rakastua ja oppia tuntemaan toinen kokonaan, kun me taas kiitetään Luojaa, että ollaan siitä kaikesta selvitty tähän missä ollaan nyt. Oltiin kaksi tunnevammaista lasta, jotka hakkasivat menneisyydellä täytettyjä päitään yhteen. Välillä sattukin niin maan perkeleesti. Perusongelma kai oli, että minä olin liiankin rehellinen kaikessa ja rakkaani tietyssä asiassa ei vähääkään. Ei olisi ehkä kannattanut minun kertoa ihan jokaista sinkkukommellusta, kun toinen tuskaisin sydämin tiedusteli ja ehkä toisen olisi kannattanut miettiä uudelleen, että vannoako (kymmenvuotiaasta asti nikotiinia pumpanneeseen) henkeen ja vereen, että ”Ai, et halua tupakoivaa puolisoa? No onpa onni, että olenkin tässä lopettelemassa kokonaan sen vähän mitä joskus poltan..” Hormoonihuurut ja unettomat yöt (joita on helposti heittämällä paljon enemmän, kun kunnolla nukuttuja öitä tässä suhteessa) eivät varmaan myöskään osaltaan helpottaneet onnen opettelua ja vanhemmuuteen valaistumista. Aikuisuuden oli avauduttava odotettua aikaisemmalla aikataululla, koska se, mikä meille molemmille on ollut alusta asti kristallinkirkasta, on että lasten onnea tulee jokaisen vanhemman kunnioittaa ja sössiä vaan sen verran, että tulevaisuudessakin sinkkoset ja kallialat saavat leipänsä.
Sitä maagista ensikosketusta vastaava hetki tuli 8.11.2014 klo 8.05, kun Se Oikea laittoi aamupalalle soimaan Perrin Lamb:n ”Eveyone’s Got Something” ja haki minut unisena sängystä tanssimaan. Kaikki palaset loksahtivat kohdalleen ja huomasin, etteihän me enää koskaan hakatakaan päitä yhteen, vaan niiden kahden tunnevammaisen lapsen tilalle oli kasvanut kaksi lapsiaan ja toisiaan jumaloivaa aikuista. Perhe Mallikas. Elin yhtäkkiä tunnetta, josta olin kaikki vuodet haaveillut. Aamupala maistui niin paljon isommalta menolta, kun silloin sinkkuaikoihin ja arkinen meno elämäni elämältä. Tähän hetkeen huipentui kaikki se työ, jota oltiin tehty, jotta selviydyttiin rakastumisen huumasta hyväksyvään rakastamiseen. Tämä hetki muutti minua (toivottavasti) pysyvästi. Ja mikä parasta, se polte on yhä olemassa ja kipinä ei ole kadonnut minnekään.
”Kiihkeyttä kuumaa,
hulluutta huumaa,
sait mut tuntemaan.
Katso mua pitkään.
Miksi sytytitkään roihun riehumaan,
silloin aikanaan.”
Hääkuvat by Sami Kallioniemi/Kallioniemi Photography. Suosittelen!