Demolition day (a.k.a loppiainen)

image.jpg

Loppiaisena tuhotaan kaikkea jouluun liittyvää, jotta uusi vuosi pääsee alkamaan puhtaalta pöydältä. Mihku tuhosi aamulla ensituimaan äidin aamiaiscroisantit, joka sai Minni tuntemaan ääretöntä kateutta. Kuten tiedämme, Minnin ykkösrakkaus elämässä on ruoka. Niin se on pettymyksiä opetettava kotona, että kehittyy kykeneviä aikuisia. Toivottavasti ei mene lohtusyömisen puolelle. Ja Mihkuhan syö lautaselta vaan murusia, kun tietää, että kaikilla omat ruuat ja äitin ruokaan ei ole koskeminen. Näin uskoin vakaasti opettavani muutama vuosi sitten kunnioitusta ja hierarkiaa lapselleni. Vid*iks män ja nythän se ei syö mitään. Varmaan olenkin saanut aikaan vain sen, että äidin ruuat vaikuttaa lautasella niin herkullisilta, että oma ruoka maistuu mullalta, vaikka mätettäis samaa tavaraa naamariin. No, ehkä ensi askel on myöntää virheensä ja toimia kenties kierroksella kaksi toisin.

Seuraavaksi Mihku tuhosi piparkakkutalon. Ajattelin ottaa meille tällaisen Mallikkaiden loppiaisperinteen, että kaulimella hakataan mökki palasiksi. Mahottoman kivaa. (Saa nähdä minkä virheen huomaan tässä tehneeni kymmenen vuoden päästä..) Itsehän siis olin jo syönyt suurimman osan taloa koristavista ranskanpastilleista salassa. Mihku kun kysy mihin ne on hävinnyt, niin kerroin pitkät jaarittelevat tarinat miten täällä meillä päin on kovia myrskyjä ja kun on aakeeta laakeeta, niin tuuli saattaa heitellä tavaroita ja koristeita mihin sattuu. Parin minuutin kohdalla Mihku lopetti kuuntelun ja unohti alkuperäisen kysymyksensä, mikä oli tarkoituskin. Sitä lapsen aivojen itse itsensä buuttaamista (josta olen puhunut aiemmin) kannattaa tosiaan käyttää myös tälleen hyödyllisesti käänteisenä.

Sitten olikin vuorossa tuhota loput isommasta talosta. Ollaan sovittu, että potkuja saa yläkerrassa tehdä jalkapallolla, mutta ei potkaista käsistä. Jätkäpoika vetää kuitenkin jo sellasia tykkejä, että pallo vaan viheltää. Kuvasta saatat ehkä havaita keltaisen kohdan. Edes kamera ei ehdi pallon mukaan. Mutta minä ehdin, nimittäin keltainen pallosalama suuntasi suoraan lasikaapistoa päin, jossa kaikki häälahja-astiat. Reaktionopeus on äideillä aina suhteessa maksimaaliseen kykyyn laskea tuhojen yhteenlaskettu summa sadasosasekunneissa.

Kotona alkoi tuhoaminen olla liian vaarallista, niin päätettiin poistua loppiaisen viettoon Loppiin. Toinen vaihtoehto hoppailuun loppiaisena oli Hoplop, mutta siellä olisi arvatenkin ollut muitakin. Ja jos muistatte minun mielipiteen muista lapsista, kun omista, niin ymmärrätte, että ei sinne siis. Ystävien luo nauttimaan nauruista ja herkuista ja Mihkulle ikäistänsä seuraa. Ulkona vähän turhan rapsakka keli, mutta kauniilta näytti kun täysikuu oli vaihtunut auringonpaisteeksi risukasaan. Vaikka Lappi on rakas ja KAIPAAN revontulia, mutta se, että heti joulun jälkeen näyttää keväältä on sen ikävän arvoista.

Ounastelin sillon aikaisemmin, että Minnin seuraavaksi velmuiluksi veljen kehitysaskelia mukaillen tulisi jääkaapin täyttö omilla leluilla, mutta se olikin kaukosäätimen patterien tukkiminen suuhun. Mihkun kanssa tämä oli varsinainen riesa, joten Minnin kanssa yritin leikkisämpää lähestymistapaa ja opetin mielummin laittamaan patterit takaisin paikalleen kaukosäätimeen. Nythän sitä pitää leikkiä viiden minuutin välein ja milloin patterit sohvan alla ja millon väärin päin tukittuna säätimeen. Ja onhan siinä aika varma pilallehapettumisreaktio, kun ensin liuotetaan taaperokuolassa ja sitten vasta paikoilleen. Mutta tämä suotakoon demolition päivänä. Mihku saman ikäisenä happokuolasi pilalle parit hdmi-johdot ja äitin iPhonen. Eli jos ajattelit, että miten ylipäänsä annetaan kaukosäädin lapselle, niin voin kertoa, että ollaan me tässäkin asiassa kehitytty jonkun verran varovaisemmiksi.

———————————————————————————————–

Lyhyt ja ytimekäs oppi, joka tuli eräästä piirretystä mieleen: Vaikka lapsi tekisi mitä idioottia, niin älä koskaan sano, että lapsi on tyhmä tai tuhma tai muuta yhtä haparoivaa persoonaa ylentävää. Se mistä olen ylpeä, mitä ollaan molemmat vanhemmat systemaattisesti noudatettu koko kolme vuotta on, että aina toruttu lasta käytöstä kuvaavalla kiellolla: ”Nyt teit tosi tyhmästi”, ”Tuo on tuhmaa”. (Ja totta kai aina kaikkeen perään se mun suosikkilause, että: ”Opetellaan yhdessä ja jospa ensi kerralla jo muistaisit”, heh.) Tätä korjataan myös aina Mihkun puheessa jos sanoo, että joku on tyhmä. Eipä kyllä juuri edes sano. Ilkeäksi sanoo äitiä kyllä vähintään kerran päivässä, mutta yleensä silloin aina oikeutettua. (Ja jos haluaa tähän vielä extraopin, niin: Ota palaute vastaan aina lempeästi ja sanot vain, että ymmärrät täysin, että lapsella tuntuu siltä ja joko kysyt miksi ajattelee niin tai sanoitat sen lapsen puolesta, eli kerrot miksi luulet, että lapsi tuntee niin ja miksi se ei ole totta. Jos ei ole. Jos on, niin pyydä anteeksi. Samat säännöt kaikille kuten sanoin. (Tulipa ”lyhyt ja ytimekäs” oppi taas.. Sori, tää on paras tiivistys mihin pystyn :D)

Suhteet Oma elämä Mieli

Täydenkuun vaikutus Mallikkaisiin

image.jpg

Mie oon jotenki pari päivää jäljessä itteni kans. Ja yhä yökyöpelinä bloggailen, kun mies yrittää sinnitellä vieressä hereillä. Eli nämä tunnelmat maanantailta, joka tuntui nakkovan kapuloita rattaisiin joka välissä. Sunnuntai-iltana ihailtiin oikein porukalla kaunista täyskuuta, vaan enpä tajunnut, että sehän on aika jolloin sanotaan ihmissusien ja noitien nousevan esiin. Meillä kun nukutaan ihan kivasti yöt, niin tämä samainen karvainen ja sadatteleva sakki nousi vasta aamulla. Isi ehti onneksi alta pois töihin.

Ajattelin viettää leppoisan aamun ensimmäisen hoitopäivän kunniaksi ja Mihku kun heräsi ensin, niin pyysin viereen sänkyyn katselemaan yhden jakson Kaapoa. Totta kai netti katkesi jännimmällä ratkaisun hetkellä ja jäi näkemättä, että pelastuiko se Mirri nyt sieltä puusta. Sehän katkaisi taas jonkun sulakkeen rakkaan poikani hermorakenteessa, joskin vain räjähtävän lyhyen hetken, mutta tarpeeksi saadakseen pikkusiskon hereille, joka ei vastannut suopeasti, kun kauneusunia häirittiin. Heitteli kranaattien lailla kaikki mahdolliset pehmolelut sängystään minua kohti, kun menin hakemaan. Tässä kohtaa valaistuneella vanhemmalla vielä hellästi hymyilytti.

Pukemiset ja syömiset sujuivat tuttuun lupsakkaan tyyliinsä, eli ilman kiirettä, pakkoa tai stressiä. Mihkun omasta mielestä siis. Oli aikaa taivaanrannan maalailuun ja juosta peilille katsomaan miltä paita näyttäisi nurin perin puettuna. Ja väärin päin puettuna. Ja jalkoihin puettuna. Ja tämä toistui jokaisen vaatekappaleen kohdalla. (Lisähuomautuksena kerrottakoon, että olen äiti, jolla itsellä palelee koko ajan ja vaikka lapset ovat jo aikaa sitten ohittaneet kehityksessään symbioosivaiheen, jatkuu se minulla yhä. Ja tässä tapauksessa se tarkoittaa, että oletan, etä Mihku tuppaa toppaa niskaan niin kauan, että minulla itellä lämmin.) Aamutouhut kesti sen normaalin 2 tuntia heräämisestä. Vaan valaistuminen loisti sädekehänä pään ympärillä. Välillä kyllä piti vessan peilistä käydä asetteleen sitä uudelleen suoraksi, tai itseasiassa tarkistamaan, että tippuikohan se johonkin. Ihan tuntui siltä. Mutta kyllä se siinä hengitellessä sitten taas löytyi.

Siinä tuntee jo tehneensä päivän työn ennen kun saa lapset alakertaan ulkovaatteita pukemaan. Ja viimeisen vaatekappaleen kohdalla Mihkulla puristi sukka. Vaikka ei ollut enää jalassakaan. Case ”haamukipu”-sukka. Itsellä tässä vaiheessa jo pikkusen hiki pukkas päälle ja niin vissiin symbioosiMinnilläkin, kun huusi naama punasena lattialla.

Pakkanen teki välittömästi terää jokaiselle meistä ja riemuittiin saavutuksesta, johon en vielä kahdeksan aikaan aamulla uskonut pääseväni; kaikki suht iloisina valmiina autoon. Voiton puolella oltiin, koska hoitoon lapset jää aina riemusta kiljuen. Kiljuen ne aina ottavat äitin myös hakutilanteessa vastaan. Suunta on kyllä silloinkin sinne hoitoon päin, eikä suinkaan autolle. Minkäs teet, kun on on maailman paras perhepäivähoitopaikka. Siellä on niin rauhaisaa, tuoksuvaa ja puhdasta, että tekee mieli aina kysyä, että saanko jäähä iteki tänne tekemään töitä, eikä mennä kotiin, jossa kaikki aamutouhujen jäljet hurrikaanimaisesti esillä.

Jotta sain palautettua vakaan ja ehdottoman rakkaudenhuuman lapsiani kohtaan aamun kommelluksista huolimatta, katselin Minnin ihanaaaaaaa 1v. kuvaa (jotka siis sain nyt vasta haettua, vaikka lojuivat kuvaamossa yli 2kk..) Voin kyllä sanoa, että omien lasten kauneutta voisi tuijottaa ikusuuksiin. Vähän niinku koiranpentujen leikkiä. Mutta siinäpä kyllä taas yksi knoppitieto minusta, että mielestäni kaikki koiravauvat tuoksuu ja näyttää uskomattoman hellyyttäviltä, mutta kukaan muu kuin oma ihmisvauva ei näytä tai tuoksu yhtään hellyyttävältä. Paitsi kyllä poikkeuksena kummipoikani.

”Anteeksi tarjoilija, keitossani on kärpänen” -kuva esittää teekuppia, johon lensi joku pirullinen ötökkä. Ruokahalu samoin tein veks. Ei pysty, ei kykene. Jäi aamupala siihen. Lapsenahan elin periaatteessa kesät mansikoilla, herneillä ja pyhällä hengellä, kun en suostunut syömään mitään muuta. koska ympärillä näkyi ötököitä. Ei niiden tarvinut olla edes kosketuksissa minun ruokaan. Riitti, että ikkunasta näin, että ulkona surisee jotain. Nykyäänkään kesällä en oikeastaan suostu syömään mitään maitotuotteita, varsinkaan ulkona. Kuvottavaa, jos maitotuotteeseen lentää ötökkä. Ja kun kesä on niin lämmin, niin se lisää oksetusta. Sateella kesällä se ei siis haittaa ollenkaan. Mutta tuo olio teessä sai tosiaan leivätkin jäämään lautaselle ja teetä ei voinut juoda enää koko päivänä. En tiedä johtuiko siitä, että olen asentanut kämpän patterien termostaatit kohtaan ”trooppinen”, että sisäinen ruokafriikkini luuli olevan juhannus. (Oikolukiessani huomasin jonkun hienoisen yhtäläisyyden mahdollisuuden siinä, että itse kesäheinä rimpulana kylkiluut paistaen en suostunut syömään mitään ja tämänkin blogin kantava teema tuntuu olevan poikani haastavat ruokailutottumukset. Hmm. Valaistuminen kenties?)

Töiden lomassa on kiva kuunnella radiota. Kannoin sen siis Mihkun jamittelukolosta työhuoneeseen. Eipä vaan toiminut enää mikään muu kun ruotsin kanavat. Ja niitä oli paljon! Kannoin takaisin mihin tahansa huoneeseen, niin löytyi suomea puhuva radioääni. Vaan ei työhuoneessa. Epäilin jo piilokameraa, mutta totesin, että meidän takapihalla on joku ruotsalainen madonreikä tai vaan johtuu siitä, että naapurit ruotsalaista sukua, niin jotain säteilee. Mene ja tiedä. Luovutin.

Iltapäivällä saatuani raahattua lapset väkisin takaisin kotiin, päätin koittaa kuinka nopeaa Mihku söisi jos alusta asti hymyillen syötän ruuan. Ei midis ongelmaa. Uppos jopa niin hyvin, että Minnin ruoka oli vielä kuumaa ja luuli kai raukka, että Mihku syö hänen sapuskojaan, kun roikku huutaen kiinni jalassa. Ja että, ai mikä tämä on tämä minun hiuskoristeeni? No kun ruokana oli tikkamasala, niin Mihku puki äidin teemaan sopivaksi. Pyysi myös laulaan sitä Risto Räppääjästä tuttua Bollywood-henkistä iskelmää ”Kilo, Kauniainen, Kirkkonummi, Käpylä”. (Ne ketkä tietää, niin tajuaa.) En onneks osannu sanoja. Iskän bravuureita on muistaa ja keksiä .. öööö.. ”omintakeisia” kappaleita. (Yhäkin ne ketkä tietää, todellakin tajuaa.). Ja sitten että mikä tämä Mihkun istuinkoroke on? No Ikean vessajakkara. Hirveen kätevä ku äiti ja isi meni ostaan aikanaan pöydän, jonka jalat kymmenen senttiä korkeammat kun normaalissa pöydässä. Itekki aina syön pirttipenkeillä ku Kultakutri konsanaan.

Ilta ihana vihdoin laskeutui Mallikkaidenkin tupaan. Ulkona näkyi kauniisti lunta ja pikkusen pakkasta. Järven yllä täysikuu. Just. Täysikuu taas. Kiva..

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus