Aamulla oli taas hieman hellämielistä eripuraa Mihkun aamupalan syömisestä. Puolet meni ensin ite, sotkien ympärillään neliömetrin verran alaa ja loput suostuttiin syömään vaan äidin syöttämänä. Argh! (Ja vastaus kysymykseesi: ”No, koska aamupala on päivän tärkein ateria.”, ja vastaus seuraavaan kysymykseesi: ”No, kun se puuro vaan on niin paljon terveellisempää kuin vaalea leipä.”) Välittömästi pöydästä noustuaan Mihku alko nikkaroimaan uutta kotia yläeteiseen. Erehdyin kysymään hyvän tahdon eleenä, että haluaako uuteen kotiinsa tuolin ja pöydän, niin tokasi, että: ”Tä? Tää talo on sulle ja isille!”

Mihku kuuli, että lähetään Itikseen hengaan, nii pisti parasta päälle. ”When I grow up, I wanna be a lumbersexual”-tyyliin yhdistetiin jälleen rohkeasti roosat helmet. Ehoteltiin, että jätettäis ne kotiin tai autoon, ettei vaan mene hukkaan, mutta mitä sitä tyhyjää, siellä se reteenä halus vetää helmet kaulassa Itis expressin kyydissä ja Classic Pizzassa. Sanoi, että äiti oli  nätti, Minni oli prinsessa, Mihku oli söpönen ja isi oli likanen (hih hiii). Dr. Phil on joskus sanonut, että lapsen pitää antaa itse valita pukeutumisensa, en muista mitä ihmettä se sitten taas kehitti, mutta jos Phil sen kerran on sanonut, niin sen täytyy olla totta, eli ei enää lopulta ees kukaan muistettu koko helmien häkellyttävää olemassaoloa.

Ennen kohdetta molemmat ipanat veti tyytyväisenä sikeitä. Ite takapenkillä keskellä pitelin niiden notkuvia päitä ja ihastelin noita maailman kauneimpia ripsiä. Tästä perintögeenistä olen kyllä ylpeä, että saanu lapsilleni jaettua. (Onhan siinä toki sitten muita haittapuolia mukana, terveisin Mirja ”omaa sukua apina” Köngäs..). Kuvan ottaminen vaati palkakseen elämää suuremman matkapahoinvoinnin. En voi käsittää, että yli kolmikymppisenäkin vielä oksennus nousee kurkkuun kaikissa muisssa kulkuvälineissä kuin polkupyärän satulassa ja junassa. Ja raskaana ollessa pelkkä auton näkeminen oli kuvottavaa. Onneks suunnitelmissa ei ole kokea sitä enää ikinä.

Parasta reissussa oli kummitytön harvinainen seura! Meillä suvussa tällainen mukava perinne, että minun kummitäti on ollut 15-vuotias saadessaan minut kummilapsekseen. Hänen tehtyään esikoisensa pääsin minä hänen lapsensa kummitätiksi 15-vuotiaana ja itse saadessani esikoiseni tuli kummitytöstäni taasen 15-vuotiaana oman lapseni kummitäti. Eli vähintään kerran vuodessa pitää tavata ja muistaa painostaa, että montako vuotta jäljellä alkaa sikiämään ettei jatkumo katkea.

Syömään mennessä Minni ei ois halunnu millään luopua pipostaan. Ja meidän etikettitarkka isi on ehdottoman tiukka, että lakki päässä ei olla ruokapöydässä. (Tämä on sitten se hänen lapsiin traumaksi asti iskostettu lause, kun eilen esittelin omani. Lähes suoraan verrannollisia oppeja..) Minni joutui lopulta luopumaan lakistaan ja isään kohdistetusta murhanhimoisesta katseesta voi rivien välistä lukea, että. ”Iskä. Jäbä hoi. Jos tyttö haluaa pitää pipon päässä syömässä, niin sillä on siihen varmasti ehdottoman hyvä syy!!!”

Mihkun kanssa jouduttiin käymään monen monta pientä ja yksi iso kasvatus-/käytös-/voihelev***i-keskustelu kolmen tunnin aikana. Mutta täytyy ajatella sitä niin, että valaistuneen vanhemmuuden taitoa on hyvä harjoittaa myös vähän vaativammillakin korkeanpaikanleireillä.. Ja äiti ei ees korottanut ääntä kertaakaan. Eikä itkenyt. Mihku korotti ääntä noin sata kertaa ja itki kerran. Mutta silti hatunnosto meille, sillä ympärillä näkyi niitäkin, joilla meni vähintään yhtä haastavasti. Ja tässä taas näkyy muutoksen virta, koska jokunen vuosi sitten olin ensimmäisenä kiroamassa mielessäni, kun joku toi ”kiukuttelevan penikkansa” kauppaan. Niin se kokemus karttuu ja elämänviisaus etenee..

Iltapalan aikaan Minni sai lopulta hamuamansa banaanit. Ihmetteli vain, että mikä se tämä tämmönen ihme atrain on, jonka isi lykkäsi oikeaan käteen pystyyn? Sormin (lue: kämmenin kauhoen) kun syö, niin homma hoituu suit sait sukkelaa ennen kun velipoika ees ehtiny eka kerran huutaa äitiä syöttämään!

————————————————————————————————————————————-

Ihan ennen mitään syvällisempiä kasvatusajatuksia, niin täytyy kyllä sanoa, että nyt olen parina iltana törmännyt bloggaajien vähän puhumaan ongelmaan: hiton netti! Kun se pätkii sekä kännykässä, että tietokoneessa ja sekä työpöydällä, sängyllä että saunan lauteilla, niin voe ristuksen raivo ja kello sen kun tikittää puolta yötä. Ja siis toki tiedostan, että dilemma on todennäköisimmin logistinen, tänne meille kun ei löydä navigaattoritkaan. Eikä monesti ystävätkään. Eikä ystävät navigaattoreillakaan. Sitten ne soittelee 10 kilometrin päästä Lohjan ABC:ltä ajo-ohjeita.

Ja sitten lyhykäisesti ”Ajattelin tänään” -osio: Kotipihalla autoon nostamasi ihana lapsi on aina jotenkin kummallisti muuttunut paholaisen riivaamaksi gremliniksi nostaessasi ostoskeskuksen pihalla autosta. Suosittelen ennen reissua arvioimaan seuraavat asiat: Onko tänään kaikki täydessä sielun ja ruumiin voimissa tähän reissuun? Mikä on oletettava käyttäytymistapa, jota lapsi paikan päällä toteuttaa? Mikä on se absoluuttinen breaking point sekä sinulla, että lapsella? Voiko sitä välttää, ja jos niin miten ilman, että käytetään uhkailua, lahjontaa tai kiristystä? Jos ei ole vältettävissä, niin mikä on ennakoitu aikamääre, jolloin tämä tähtien sota tapahtuu? Mitä kaikkea on pakko ehtiä tekemään/ostamaan ennen sitä? Ja sitten ne tärkeimmät: Miten aiot toimia jos hommat menee reisille? Siis korjataan; miten ajattelisit, että se Dr. Phil ehdottaisi sinun toimivan? (Ei siis miten yleensä toimit tai miten haluaisit toimia). Olethan valmis viemään sanasi loppuun asti? Jos sanot, että kerta vielä kun kiukuttelet, niin lähdetään autoon istumaan, niin toteutatko sen? Jos et ole valmis lähtemään siltä istumalta, kun seuraava turhautunut maahan heittäytyminen (siis lapsen, ei sinun) tapahtuu, niin ÄLÄ sano sitä. Viestisi lapselle on, että äiti/isi nyt turhaa uhkailee ja pelottelee lämpimikseen, mutta oikeasti kauppareissu jatkuu ihan samallaisena, joten voin vannoa, että tällä tavalla epätoivottu käytös ei ainakaan lopu. Ja siis näissä ohjeissani aina kyse toistuvasta toiminnasta, eli jota toistetaan enemmän sääntönä kuin poikkeuksena. Kyllä saattoi tänäänkin jossain vaiheessa lipsahtaa valaistuneelta vanhemmalta, että: ”Sanon sulle vielä kerran varotuksen ja sitten poistutaan”. Niinhän me kyllä sitten poistuttiinkin, mutta matka autolle vaan oli puolet pidempi mitä tullessa, kun äiti samalla vilkaisi yhdet farkut alekorista. Mutta eihän se lapsi sitä tiennyt, että ei suorin tie autolle kulje Cubuksen läpi. Hyödyllistä on siis myös osata huijata asenne kohdilleen tässä vaiheessa, kun lapsonen on vielä alle 5vee.