Alastoman kokin vaatekriisi

image.jpg

Alaston kokki päätti sipaista aamulla uudella hellaan koko porukalle mielikuvitukseliset aamupalat. Oli kuulemma nakkeja ja sammakonreisiä ja vaan kerran palo Banashutut (suomennos: Spiderman-puuro) pohjaan, kahvit keitti uunissa kasarissa ja koko komeus tarjottimelle. Äiti ootti kameran kans selän takana, että saa uunituoreen otoksen koko komeudesta. Keittiömestarimme ei vissiin tätä työn tiimellyksessä huomannut ja kääntyessä säikähti niin, että murkinat otti hieman ilmalentoa. Kuvaan sain kuitenkin vangittua sen kahden sekunnin autenttisen sisäänhengityshetken ennen kun meni totaalisesti kuppi nurin.

Kauppareissu edessä ja pyysin Mihkua kauniisti pukemaan samalla, kun käyn laittamassa itellekin vaatteet päälle. Olin tuttuun tapaan asetellut tarvittavat vaatekappaleet lattialle odottamaan ja saanut heleä-äänisen vastauksen ”Hyvä on, äiti!” (Tämäkin opittu Kaaposta. Suosittelen sitä sarjaa todellakin kaikille 3-vuotiaiden lasten vanhemmille testikäyttöön.). Tämän muutaman hullun minuutin aikana rakas poikani oli pukenut pyykkikorista löytämänsä angry birds -pöksyt jo valmiiksi puettujen pikkupöksyjen päälle. Irrottanut kuusesta parit koristeet ja mitä ilmeisemmin yrittänyt saada niitä heitettyä siskon pottaan. Samalla varistaen puolet kuusen neulasista lattialle, jonka olin vissiin viisi minuuttia aikasemmin imuroinut. (Tämä menee kyllä vanhempien piikkiin taas tänäkin vuonna, kun se vaan on jotenkin tavattoman vaikea muistaa kastella sitä kuusta). Mihku oli myös (totta kai) hakenut keittiön laatikosta makaroonipussin ja pureskeli rikki niitä kuivia makaroneja sinne pussin sisään. Kaikki vaatteet oli täysin koskemattomana lattialla. Kyllä se pistä miettimään, että käykö lasten aivot jotenkin 150% nopeampaa kuin aikuisten ja kaikki tämä on jotenkin loogista jatkumoa aina edelliselle ajatukselle ja toiminnolle? Tulee mieleen elokuvat ”Paluu tulevaisuuteen” + ”Napapiirin sankarit”.

Kauppaan. Minni näytti uskomattoman suloiselta, kun teki lentosuukkoja asiakkaille. Mummot ihasteli ja toiset vastaantulevat vauvat kihersi. Tämä siis EI kuvassa. Nimittäin joka kerta, kun nostettiin kännykkä esiin, ilme muuttui kuvassa näkyväksi?! Mitä helv?! Ja tämä siis toistui ihan koko kauppareissun ajan. Kännykkä piiloon, niin suukottelusöpöstely jatkui. Kamera esiin, niin Miss Piggy näkyy kuvissa. Epäilen, että Minni, perheemme ehdottomasti älykkäimpänä yksilönä, on tajunnut, että äiti kirjottaa blogia kuvien kera ja päättää haastaa hieman. Tai vaan näyttää, että ilme kun ilme, niin silti on maailman suloisin neito. Mihkun kauppareissu sujui ilman tylsistymistä, kun sain leikkiä Postimies Patea autokärryillä. Keräili muka posteja eri hyllyiltä ja toivotteli asiakkailla raitista päivää. En tiedä kuinka moni tajusi, että kyseessä ei mikään 100-alkoholinta-päivää-haaste, vaan aamulla menin sanomaan, ulkona raitis keli (eli kylmä tuuli), josta bongasi itelleen päivän trendisanan, kun ei ollut aikasemmin kuullut. (Vähän niinku se eilispäivän ”hele***ti”). Postityöhommat loppu kirjaimellisesti kuin seinään, kun edessä oli pakolliset vuorikiipeilytreenit. Kysyin, että: ”Ei kai se Pate mitään vuorikiipeilyä harrasta?”, vastaus oli yhtä ihmettelevällä äänellä, että: ”Nähtävästi!”

Kotona oli iskän ja Minnin leikkihetki toisessa huoneessa ja annoin Mihkulle piirustushommia olohuoneeseen siksi aikaa kun teen ruokaa. Toitotin vissiin liian monta kertaa, että älä sitten piirrä vaatteisiin (nimittäin viime kertainen itsenäinen piirrustustovi sai aikaan paidan täyteen leimasimella tehtyjä kummituksen kuvia). Poka oli riipassu kamppeet veks ja piirrelly jalkoihin. Ja tuli siis ihan ite tätä esittelemään, että aika ykstoikkoset värit hällä näissä kukissa. Valaistuneen vanhemman aivoissa ehti sadasosasekunnissa käydä ajatukset: ”Onkohan valkoinen sohva mahdollisesti saanut osansa tästä ykstoikkosesta väristä? Voiko tuosta liueta verenkiertoon jotain vaarallista ainetta ja aiheuttaa aivokuolion? Palaakohan mulla tuolla ruoka samalla pohjaan? Mitä Jari Sinkkonen tässä tilanteessa lapselle sanoisi?” (Siis se kasvatusguru, ei Kotiteollisuuden rumpali.)  Päätin sanoa, että helpompi piirtää paperiin niitä kukkia ku ei tarvi pää kenossa olla alaspäin ja että taiampa laittaa ruuan jälkeen saunan päälle. Ei muuten ollu saanu osumaa kynästä mikään muu kun Mihkun jalat. Ei sohva, eikä piirrustuspaperi. Minnikin herätettiin kolmen tunnin kakkospäikkäreiltä mukaan, niin jaksoi vallan hyvin loppuillan veikan villityksiä ja elämänohjeita, kuten muun muassa että: ”Kuulepas Minni. Lampaista on vaaaaain harmia.”.

Mie en tajua välillä näitä omia vinkeitä yrittää opettaa lapsille mitään ruokapöytätapoja saunan jälkeen. Ei oo eka kerta nimittäin. Ehkä mulla on jotensakin haavoittamattomuuden illusio päällä, kun kaikki selvinny hymyilevänä ja hengissä kiukaan lähettyviltä ja liukkailta lattioilta, että luulen saman tuurin jatkuvan loputtomiin, tai että nyt on jo niin voittajafiilis, että sama se yrittää muitakin edistysaskelia. Tulipahan opittua, että ei ihan vielä(kään) harjoitella Minnin kanssa maidon juontia ite, varsinkaan jos Mihku (pöytätapojen sirkusklovni) yllyttämässä vieressä. Taitaapi olla meillä tukanpesupäivä huomennakin. Se kun on niin heleppoa hommaa..

———————————————————————————————————————

Seuraa päivän syvällisempi kasvatusniksi: (nämä siis muistakaa vain tapoja, jotka meillä koetaan toimiviksi.. Niin ja siis jotka rehellisyyden nimissä itse koen kasvatustieteellisissä harhoissani täydellisiksi ohjenuoriksi hamsterin koulutuksesta peruskouluopetukseen.)

Helpoin tapa opettaa lapselle käytöstapoja on yksinkertaisesti pitää samat säännöt kaikilla. Jos 1-vuotias sisko ”vahingossa” (tämä jäi meillä tänään hieman kyseenalaiseksi) huitasee kaukosäätimellä velipoikaa päähän,  käy asia molempien kanssa lempeällä äänellä läpi. Sanot vaavelille, että miten pitää pyytää anteeksi, vaikka ei lyönyt tahallaan jne, ja että jos sama toistuu, niin vauvan pitää poistua muualle leikkimään. Ja että nämä on asioita, joita opetellaan yhdessä. (Henkilökohtaisesti lempilauseeni kaikkia sisarusten välisten kahnausten loppukaneetiksi. On se kumma jos tämä ei ainakin syövy mieliin loppuiäksi.) Eihän se 1 vee asiasta sen suurempia tajua, hyvä jos pysyy vängällä sen kaksi minuuttisen paikallaan, mutta isommalle lapselle se saa aikaan yhtenäisyyden tunnetta ja vahvistaa perusturvallisuutta ja kiintymyssuhdetta. (Siis mitä?! Niin, että se ei karsi siskon kimppuun niin helposti, jos kokee, että äiti/isä kyllä hoitaa asian oikealla tavalla hänen puolestaan, ja voi luottaa, että perheessä vallitsee tasa-arvo, eikä räkänokkapikkusisko päässyt kun koira veräjästä.) Jos velipoika ehtii lipasemaan turpaan, käy läpi molempien osuudet. Muista, että lapset kapinoivat epäreiluuden tunnetta vastaan. Meille vanhemmille se saattaa näyttäyä epäloogisena, mutta usko pois, lapsen mielessä se on kristallinkirkas. Jos säännöt jatkuvasti aiheuttaa eripuraa ja mielipahaa, niin mieti onko ipana ainut, joka joutuu talossa tätä sääntöä noudattamaan? Tai selvitä mikä säännössä lapsella oikeasti tökkii vastakarvaan ja selitä se hänelle. Muistat varmaan omasta lapsuudestasi miten raivostuttavaa oli vanhempien lauseet: ”Kun se nyt vaan on nyt näin ja piste.” tai ”Sinun täytyy totella, koska minä sanon, sillä hyvä.” tai ”Pikkusisko nyt vaan tekee noin, mutta sinä et saa tehdä koskaan.” jne. Reiluuden tunteen saaminen harvoin saa aikaan negatiivisen sävyn sääntöä kohtaan. Mutta älä tee tämän ”valaistuneen äidin” aiempia virheitä ja odota lapselta liikaa ikäänsä nähden, äläkä unohda välillä näyttää omaa epäonnistumista ja muista antaa lapselle jokaista tympeää sääntöä kohden kaksi inside-höpsötyslöpölöpöjuttua, että elämässä säilyy pilke silmäkulmassa. Itsehän pyrin tekemään arjesta ennakoimalla sellaisen, että ”Ei”-sanaa joutuu käyttämään kotona mahdollisimman harvoin.

Suhteet Oma elämä Lasten tyyli Höpsöä

Ensimmäinen ensimmäistä

image.jpg

Aamusta alakerrassa jokapäiväiset lätkätreenit. Mihku totesi olevansa super tekemään lämyt ja rannarit (äiti ei ole ihan varma onko ne oikeita jääkiekkotermejä, vai 3-vuotiaan omia sanoja tyyliin ”traktori” on ”rakkoli”. Joskin ”voi heleve**i” kuulosti luonnistuvan liiankin hyvin, kun meni veto ohi maalin, että ehkä se taitaa valitettavan hyvin kyseisen lajin sanavaraston.) .. (Paitsi, että äitiltä se sen kyllä on oppinut. Pakko myöntää. Pitäsiköhän tämän blogin nimeä sittenkin miettiä uudestaan. Tai ainakin lisätä kysymysmerkki perään. Huoh.) Minnikin innostunut harjoittelemaan. Omasta mielestään kun ei vielä osaa kävellä, niin on kuin luotu maalivahdiksi. Olen ylpeä miten osaa soveltaa vajavaisuutensa voimaksi. Jotain pientä ongelmaa aiheutti kuitenkin se, kun molaritar kääntyi ottamaan pallon, niin pinni tarttui pirullisesti maalin naruihin. Ja kädet. Ja sitten yritettiin vapauttaa itteä jaloilla, jotka sotkeutuivat myös. Tässä vaiheessa äiti ei enää kehdannu kuvata, vaan ajatteli, että jos vaikka auttaisi. Näin me tytökin kokemuksen kautta opitaan, miksi jääkiekossa on oltava kypärä.

Lähdettiin kyläreissulle ja vahingossa ehdotettiin Mihkulle, että ottais pienet päikkärit. Virhe. Puhua pulputti ja lauloi koko matkan, ettei vahingossakaan kuulemma nukahtaisi. Myös vähemmän huvittava ilmiö on, että jos äiti ja isi yrittää etupenkillä puhua keskenään, marakatin äänen voluumi nousee takapenkillä samaa tahtia. Loppusuoralla matkaa huusi moneen otteeseen, että pitää pysähtyä, kun on ruuhka. Edessä ei mitään, ei ketään. ”Äiti kato kato kato! Ruuhkaaaaaa!” Minä pyöritin päätä ees taas, kunnes kysyin, että: ”MISSÄ MUKA?!” ”No mun suussa tietenki, kato, ihan hirveesti hampaita, ku Minnillä ei oo ku neljä!” Niinpä. Olipas äiti hölmö. Sitten loppumatkalla esiteltiin kaikki omia hampaitamme. (Onneksi tosiaan ei ollu muita liikenteessä).

Kummilassa lapset saivat minut jälleen toiminnallaan epäilemään blogini otsikkoa. Ihan vaan tarkennukseksi lukijoille siis, että tämä vanhemmuuteen valaistuminen ei ehkä näy vielä suoraan verrannollisena lasten käytöksessä.. Eikä todellakaan kylässä ollessa.. Että kyse vähän niinku enemmän äidin pään sisäisestä olotilasta.. Mihku kuitenkin myös riemastutti meitä esittämällä uutena versiona jolupukille esittämänsä ”Tuiki tuiki tähtönen” ja extrana Bluesin maalilaulun ”Who let the dogs out?”. Rambo-koiran mielestä olennaisempi kysymys oli, että ”Who the f**k let the baby in???!!”

Tänään se vihdoin selvisi, että mikä on tämä mystinen keltainen esine, joka silloin tällöin vilahtaa Minnin suussa, kun konttailee lattialla. Lapsillahan on tapana tukkia kaikki mahdollinen suuhunsa. Ja meidän lattialta löytyy kaikki mahdollinen. Yleensä Minni luovuttaa aarteensa (kuten kuivuneet juustonpalat tai värikynän korkit) aika suotuisasti pois, vaan tämä on ollut esine, jonka kanssa pingottu pakoon minkä polvistaan päässyt. Ja kaikki vanhemmat varmaan tietää, että vaara, että lapsi sen jonkun nielaisee on tuplaten varmempi, jos lähdet perään. Ja jos satut ottamaan hätääntyneen ilmeen kasvoille, todennäköisyys yrittää nielaista esine, vaikka vaan kiusaksi, on lähes 100%. Yksityisetsivän ottein varjostin tytärtäni ympäri taloa salakavalasti hänen huomaamattaan ja sieltähän se lopulta tipahti suusta. (Sorry babe but your precious goes to the garbage now.)

Perusiltapala Mallikkaiden torpassa. Minni syönyt metsurimiehen annoksen puuroa kolmen minuutin lusikointitahdilla, kun Mihkulla banaaniviili puoli tuntia tästä vielä kesken. Ja suurin osa niistä kaulurissa. Minnin mielestä hälle mahtuis massuun vielä ainakin nuo kaksi banaania tuosta pöydältä. Mihkun mielestä aina on kokeilemisen arvoista saisiko taikatemppuja tekemällä lopun viilin suuhun. ”Rabbakarabbaka simsalabim!”, kuului taikasanat, vaan ei se siitä seuraavankaan puolen tunnin aikana hävinnyt. Vaan vanhemmuuteen valaistunut äiti ei ollut moksiskaan (tai no tuo nyt on hieman liioteltua. Moksiskaan siihen nähden millaiseen käden vääntöön olisin ennen alentunut). Siinäpä harjoittakoon taikurin uraansa, pahinta mitä voi tapahtua, on että vaan puolet viilistä menee ite syötynä ja puolet syötettynä. Parasta mitä voi tapahtua on, että se viili jollain maagisella lauseyhdistelmällä todella levitoi sinne lapsen suuhun ja sitten me voidaan tienata miljoonia. Eli paras suhteessa pahimpaan on aika paljon parempi. Eli siinäpä abrakoikoon. Ja näin päivän Valaistuminen Vanhemmuuteen -tunne taas saavutettu. Jes. (Ai niin ja en sitten päässyt ekaa kuvakollaasia pidemmälle, kun teen auttamattoman selväksi, että tämä ei taida olla muoti-blogi.)

———————————————————————————————————————

Sitten vielä tämän päivän syvällisempi kasvatuksellinen oppi: Olet antanut lapsen hetken katsoa kännykältäsi lastenohjelmaa. Kerrot, että pian puetaan. Ymmärrä, että lapsi tuskin näkee tai kuulee mitään muuta, kun edessään temppuilevan Kaapon tai söpöstelevän Hello Kittyn. Sano asia kauniilla ja kiireettömällä äänensävyllä ja varmista, että lapsi kuulee sen, eli yleensä katsekontakti tai vastaus. Jos kysyt, että ”Kuulitko?” ja vastaus on ”Joo!”, älä usko sitä. Todennäköisesti se mitään kuullut. Itse itseäni hauskuutan usein kysymällä, että: ”No mitä sinä kuulit?”. Vastauksena voi tulla kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mahdollisesti myös toista muutaman minuutin välein sanomaasi. Lapsesta ja iästä riippuen muisti buuttaa itsensä vähintään  kahdeksan minuutin välein. Älä siirrä omaa hoppuasi lapsen olotilaan. Lähinnä siksi, että se helpottaa kummasti sitä pukemisprosessia ja lähtemistä sitten hetken päästä, eli suoraan sanottuna sinun hermojasi. Ja joojoo, onhan sillä hyvä vaikutus siihen naperon psyykkeeseenkin. Vaihe kaksi opetuksessa on se, että jos (kuten tänään meillä) lapsella ehtii Kaapot loppua vilkkumasta silmissä ennen kun sinä olet valmis pukemisrumbaan ja hän tylsistyksissään päättää ottaa kuvia (eli näppäilee summamääräisesti kaikkia nappeja ja matkii kameran ääntä), ja vahingossa poistaa sovelluksia tai lähettää ryhmäviestin työkavereille, jossa lukee ”jgijsijksgpeorkspw45gdm4”, niin älä hermostu. Mitäs annoit kännykkäsi teknisesti kekseliään jälkikasvusi haltuun. (By the way: lentotila on melkeen sama kuin lapsilukko). Älä myöskään ota kännykkää vihaisesti pois. Älä murise tai tuhahtele. Lapset kyllä huomaavat turhautumisesi non-verbaalistikin. Vanhemman raivo on sen verran kiehuttavaa, että sen tajuaisi sanomatta apinakin. Älä myöskään teeskentele ylipirteää peittääksesi ärtymyksesi. Kerro se. Sano, että ”Voehan harmistuksen harmi, kun en hoksannut sanoa sulle, että jos Kaapo loppuu, niin kerro heti äitille/isille.” Kerrot, että siellä myös sun tärkeitä työjuttuja ja siksi sulle tosi tärkeä. Kyllä se lapsi sen tajuaa ja yrittää tajuta toimia ensi kerralla toisin. Muista tämä kuolematon lause: Lapset aina haluavat vanhemmilleen loppupeleissä hyvän mielen. Ps. Älä myöskään jaarittele aiheesta, että kun siellä lapsen poistamassa muistiinpanoissa oli se elintärkeä Pohjolan analyysiraportti, josta puuttui vielä viidenneksen sarakkeen marginaaliarvot. Muista, että ne aivot buuttaa itse itsensä. Kerro vain oleellinen. Pps. Äläkä käytä lausetta: ”Sovitaanko, ettet enää ilman äidin/isän lupaa näppäile kännykkää, jooko?”, jos et ole valmis uuteen väittelyyn, kun lapsi vastaakin kirkkain silmin, että: ”Ei sovita”. Facepalm. Ei lapsi tajua ”jooko” olleen retorinen täytesana. Ja koska onhan se pirun hauskaa tutkailla vanhempien iPhonea. Kerro lempeästi ja lyhyesti, että ei näin ensi kerralla, ja sitten pääsette ehkä vihdoin pukemaan.

Suhteet Oma elämä Mieli Vanhemmuus