Nyt ei mittää lurinoita Lapista ja saamelaisintiaaneista. Mieli tekis hieman pohdiskella poikamme murre-vastaisuutta, mutta kun en sitä osaa lyhyesti ja ytimekkäästi ilman 1800-luvun suomalaisugrilaisia kaskuja siteeraamatta kuitenkaan kertoa, niin kopioin tähän vain Mikon facebook -päivityksen aiheesta niille, joilta se on jäänyt lukemati:

”Kun kahden lappilaisen rakkauden hetelmät ovat paljasjalkaisia etelän hetelmiä, saattaa se tuoda omanlaisiaan haasteita elämään. Aluksi tunsin ylpeyttä poikani upeasta tavasta lisätä vokaaleita sanoihin ja vastavuoroisesti muuttaa tarpeettomia tuplakonsonantteja yksösiksi. Kielellisen (älyllisen?) kehityksen myötä mie on muuttunut pikkuhiljaa mä:ksi ja sie sä:ksi. Nyt tämä pieni, mutta sitäkin ärhäkämpi ”kundi” on alkanut ripittämään kanssaeläjiään tavalla, josta minä voin vain haaveilla nähdessäni ihmisten tekemiä yksinkertaisia (typeriä) yhdyssanavirheitä. Tilanne on kuitenkin äitynyt jo siihen pisteeseen, että Anonyymien kotikiusattujen tai Kielipoliisien uhrit Ry:n kriisiapu on kohta välttämätöntä. Ei nimittäin ole yksi, kaksi tai edes muutama kerta päivässä, kun kolme ja puolivuotiaan suusta kuuluu: ”ISIII!!! Ei se ole kolome, se on KOLME!”, ”Heeeiiiii, se ei ole mettäretkelä, se on metsäretkellä”, ”Äiti HÖÖ! Ei se ole seittämän, se on SEITSEMÄN”, ”Höööh Äiti! Ei se ole oota, se on ODOTA!” tai ”HEEEIIII!!!! Ei se ole itte, se on ITSE” jne… Välillä jopa natsimaisia piirteitä saava äänensävy on kaikkea muuta, kuin lempeä. Lisäksi näitä komentoja voimistaa entisestään ilmassa viuhuva etusormi, joka kuvainnollisesti tökkii meitä puhevammaisia lapinjuntteja otsaan ja yrittää takoa kirjakielen umpiluisiin pääkoppiimme. Ei ole kivaa tämä.”

Ja sitten kuvien pariin. Tämä tosiaan ajalta, jolloin Lohjalla oli talvirieha tai joku muu vastaava, don’t know, joku jonka halusin ehdottomasti itse välttää. (nimimerkillä: Ala-asteen hiihtokisoissa metsään eksynyt). Jäin neiti Söpösen kanssa kotiin. Eka Minni kuitenki halus isin kans selfien. Syystä, että A) isi ei varmasti vaan löytäis toista taaperoa poikien reissulla, kun kattelee kuvaa #daddysgirl ja B) ” — Sun kaverin kaa, ota sen kaa selfie. Ku meet himaa ota vanhempien kaa selfie. Ota sun mimmis tai kundis kaa selfie, munki kaa selfie ja mummis kaa selfie. Ota selfie, ota ota selfie.. –” Ajanhermolla. (Ja jälkihuomautus, mie en oikeesti kuuntele niin paljon Uniikkia, mitä näistä postauksista voi luulla).

Mihkun tosiaan oli määrä vähän laskea pulkkamäkeä ja hiihtää tapahtumassa. Mitä sitä tyhyjää. Mie mittää pulukkaa ota ku Stigan. Ja ne sukset tosiaan hylättin heti ja mentiin sauvat suhisten järven jäälle. Siellä kohtasi pilkkimiehen ja totesi kohteliaasti, että ”Saisinko minäkin tehdä tuota?” Ei tiennyt mitä pilkkiminen on ja isi oli vielä keräilemässä Stigan kans suksia. (Joskin eipä sillä, ei se ois paljon tietämykseen auttanu, vaikka isi oiski ollu paikan päällä.) Mihkun parhaita piirteitä on kyllä rohkeus ja kohteliaisuus, sillä on päästy jos jonninmoisiin tilanteisiin. Kreetan matkalla hommas meille all inclusive -päivän. Eihän sole ku pyytää?! Jo pelkästään kulkuneuvoissa on päästy poliisimopon kyytiin, traktoriajelulle, bussikuskiksi, konduktöörin apuriksi ja lentokapteeniksi. Valitettavasti sitten huonompia piirteitä onkin kärsivällisyys kuunnella ohjeita. Että Mihkulle näistä jokainen hetki on varmasti ollut kirjaimellisesti sellainen ”once in a lifetime”, jos ne pahaa-arvaamattomat kuskit sais nyt päättää.

Samaan aikaan kotona Minni koki tylsyyttä. Ja mitä sillon tehdään? Kiusataan tai rikotaan jotain. Haluaisin uskoa taas, että se on vahinko, että joka toisesta huoneesta meillä vähintään yksi rivi puisista sälekaihtimista rämäleenä (niinku Mihku sen ilmaisee), mutta totuus taitaa olla, että se on vai merkki tietyn kehitysvaiheen omaavan lapsen tylsyyden toteutumisesta. Eräs kaverini kerran kysyi, että miten mie jaksan aina leikkiä lasten kans niin paljon ja jatkuvasti kiinnittää huomiota mitä ne millonkin tekee omassa kodissaan. Vastaus on, että kun ei oo varaa päästää niitä silmistään edes oman katon alla! Sitte kun voitan lotossa, nii nostan ainaki yheksi päiväksi jalat pöydälle ja annan lasten toteuttaa itseään ja alan vasta seuraavana päivänä tekemään listaa, mitä kaikkea tahonkaan kotona remontoida.

Mihkun toive lottovoiton toteutuessa olisi varmasti aika perus miehinen: Nimittäin talviriehasta lähtiessään olivat isin kans ettineet, että mihin se auto tuli jätettyä ja kun se lopulta löytyi, kävi Mihku tarkistamassa, että kyseessä oli varmasti meidän auto. Tavasi etumaskin merkistä, että ”MER-SU”. Juu, isi, on tää meän auto!! Ja ilmeestä voi lukea tutun iskulauseen ”The Best or nothing”. Itse en kyllä ihan saman rodun kannattaja ole, mutta kai se on uskominen, kun sen verran monen kulkupelin puikoissa tuo nuoriherra on jo ollu.

Minni taas kotona ”itki isänsä ikävää”, joka on siis meidän perheen slogan kaikelle Minnin itkemiselle. Vaikka Mikko olisi vaan vessassa ja Minni astuu kipeästi lelun päälle ja kätisee, kuuluu välittömästi pöntöltä, että: ”Odota kulta! Isi tulee ihan kohta!”. Ja sitten te miehet vielä ihmettelette, että miten naiset oppivat vaatimaan teiltä jatkuvaa huomiota ja läsnäoloa ja ymmärrrystä ja lohdutusta..! Koska en ole myöskään tämän isin-ikävää-itku-suuntauksen kannattaja, yritin etsiä syytä kätinään muualta. Jos lukijoissa on koiraihmisiä, niin varmaan tiedätte miltä näyttää, kun koiran suuhun on tarttunut jotain ja se yrittää tassuilla kuono maassa kaivaa sitä sieltä pois. No, Minni näytti juurikin samalta, jolloin tajusin vilkasta suuhun. Ei löytynyt puristettua naudannahkaluuta poikittain kitalaesta, joka yleensä Kodalla ja Yakilla syynä tähän tempoiluun, mutta oli pikkuauton rengas niiden kahden ainoan alahampaan ympärillä. Voin kertoa, että oli ohuesti haasteellista saada se irti. Varsinkin kun tyttö perinyt äidin sylkivarastot ja kuolasi kun ajokoiranpentu. Ja eihän neiti ollut yhtään tyytyväinen kun sen sain irti, vaan päinvastoin suurempi huuto se oli, että olisi sen niin kovin mielellään tukkinut takaisin suuhun. (Älä huoli mummi, kun tätä luet. En antanu.)

Kohta onneksi äijät tuli talviselta reissultaan ”Mersulla” ja Minni pääsi toteuttamaan tylsyyden kakkosvaihetta ja sai alkaa kiusaamaan Mihkua. Ja äiti isiä, samalla kun Mikko mietti hiljaa mielessään, että miksi sitä pitää olla jatkuvasti saatavilla siitä sekunnista lähtien kun kotiin tulee. Niinpä. That’s just the way the cookie crumbles ja Apple doesn’t fall far from the tree. (Meän lukion englanninkielen opettaja olis kyllä tyytyväinen tähän idiomi-määrään, jota postauksissani viljelen.) Eli tässä Mallikkaiden tiiviissä sykkyrässä jatketaan. (Tähän semmonen silmäniskulentosuukkohymiö, heh).