Hämärästi muistan, kun lupasin vuoden vaihteessa, että nyt tämä husaaminen joka suuntaan saa riittää. Hmm. En tullut ajatelleeksi, että tämän päätöksen myötä työmäärä kuin salamaniskusta tuntui tuplaantuvan, kun enää en voi vaan siirtää ja siirtää ”seuraavaan” päivään. Kun on hommille laittanu deadlinen, niin hyvähän se ois hoitaa. (Niskaan painaa kaksi apurahahakemusta, yrityskäsikirjan sisällön tarkistus ja koulutusmateriaalin uudistaminen.) Muutenhan kyseessä ois vaan sellanen perinteinen uudenvuoden-lupaus.. Mutta hyvä herättäjä on myös Mihkun kyselyikä; ”Äiti, miksi tämä auto hyppäs?”, ”No, kun laitoin vahingossa väärälle vaihteelle”, ”Miksi autossa laitoit?”, ”No, kun olin ajatuksissani”, ”Miksi autossa ajattelit?”, ”No, kun työasiat mietityttää”, ”Miksi autossa mietityttää työt?” No sepä. Oon nykyään todellakin sitä mieltä, että aivot kuluu siinä missä mikä tahansa muukin hammasratasto. Iloiset asia (ja ristisanatehtävät) öljyää aivot kuntoon, jolloin muukin kroppa toimii paremmin, kun taas negatiivisuus ja toimettomuus saa ne heikentymään ja sitä kautta koko muukin ihmisolemus. Laitettiin Rölli-biisi soimaan ja laulettiin koko porukalla isoon ääneen.

Lasten keskinäinen yhteiselo näyttää päivä päivältä paremmalta. Tai siis ettei tulisi vääriä käsityksiä harmonisesta yhteiselosta, niin kerrottakoon, että Mihkun Minniin kohdistamat salakavalat ninjahyökkäykset ei ole vähentyneet ja Minni oppinut vasemman koukun ja tukastarepimisen salat. Mutta! Tämän rinnalle on tullut myös selvää rakkautta. Joka-aamuinen kippis on ihan kuin vuosia vanha perinne sisaruksille. Jälleennäkemisen riemu skålauksen merkeissä yön eron jälkeen on hellyyttävää, kunnes homma luisuu ihan lapasesta ja maitoa tulee naurunremakoiden saattelemana nokasta pitkin pöytiä. Äitillä olo kun baarin yötyöläisellä siivotessa pöytiä ja kehottaessa kuuroille korville pitämään hauskaa vähän järkevimmissä rajoissa.

Toinen koskettava kohtaaminen tapahtui Prismassa. Meillä yleensä on kauppareissuilla käytössä autokärryt, jossa Mihku siis ratin takana slaidailemassa ja tööttäilemässä ”jalankulkijoille” ja Minni huutelee ajo-ohjeita kirjaimellisesti yläpuolelta varsin nalkuttavan oloiseen sävyyn. Mutta tällä kertaa, kun biiliä ei ollut tarjolla, jouduttiin Mihkukin tukkimaan tavallisiin kärryihin. Ja kyllä, tiedän, että tuon ikäinen voisi aika hyvin käveleskellä siinä vieressä ja vaikka hakea apupoikana pyydettäessä maitopurkin kärryyn.. Hah. Nämä on sitä ”isin-haavekuva” -kategoriaa ja epäilijöille voin kaivaa jostain Prisman vartiointikamerasta matskua näytille, että ei mee ihan käsikirjotuksen mukaan Mallikkaiden ostokset, jos Mihku vapaalla jalalla. Mutta nyt kun molemmat oli omissa häkkyröissään kiinni ja vanhemmat tapasi toisensa vasta kassojen lähettyvillä, niin kohtaus oli kuin ”Kadonneen jäljillä” -telkkarisarjasta. Täytyy ottaa itellekin tämä käytäntö testiin, että ollaan mihin tahansa menossa, niin Mikko voi mennä eri autolla kun minä. Ehkä sitten ollaan sovussa pääpisteeseen päästyä..

Kotona Mihkulla luistelutreenit. Mielikuvitusluistimilla siis. Aiemmin annettiin treenata sisällä oikeillakin luistimilla maton päällä, mutta kun matto alkoi olla se mielikuvituskäsite, niin oli lattioita ja meidän varpaita säästellen helpompi taistella luistimet ulkokäyttöön. Toki sitäkin yritettiin, että iskä käytti poikaa ulkojäillä treenaamassa, mutta kun Mihku kaatui kahdeksan kertaa putkeen, löi päänsä jäähän, iso poika luisteli päältä ja sai kerran mailasta säärille, ja iskä oli joka kerta ”oho”-sekunttia liian myöhässä tilanteessa, niin pojalle riitti. Tilanteenhan korjaisi se, että ylivarovainen lässynlää-äiti lähtisi jäille mukaan, mutta a) haluan säilyttää jääkiekon miehisen otteen tulevalle NHL-lupauksellemme, b) siellä on ihan helvetin kylmä ja emmie osaa enää luistella. Eli kotitreenit toimii vallan mainiosti. Joskin pienoista turhautumista on ilmassa, kun oikeita jääkiekkomailoja ei saa tuoda sisään ja hermot riittää vain mielikuvitusluistimiin. Mailan virkaa sai toimittaa lista, jonka Mihku repaisi tapetit mukana irti seinästä.. Äiti oli hommassa ”voi vit*** &%¤#¤¤#&#/!!!” -sekunttia myöhässä..

Mutta autolla osaa se äitikin luistella. Oe voe kuulkaa! Kytkimellä ja komiasti. Siitä seurauksena mutka korjaamolle. Tavallaan ihan sama ku eihän se menny katsastuksestakaan läpi, mutta käytiin nyt toteamassa vahingot. Onneks vähällä selvittiin ja edessä vain ja ainoastaan äidin ajamaan opettelu. Voin kertoa, että oli helpompaa aikanaa opetella nollasta ajamaan, kun nyt opetella väärästä ajotyylistä pois. Mutta se ehkä on pakollista siihen asti, että auto lopullisesti leviää ja elämä pakottaa ostamaan automaattivaihteisen auton. Oon aina muka pitäny itteäni hyvänä kuskin ja retostellut teininä, että kyllä kuulkaa rekkamiehen tyttö osaa ja vedellyt noloilla ”käkkärikäännöksillä” parkkiin koulun pihalle. (Onneks siihen aikaan ei ollu ask.fm:ä tms!!! Nyt on jo sen ikäinen, että pakko seisoa sanomiensa takana ja päivitellä vuosien päästä, että tietoisuus etenee asteittain hitain askelin..) Mutta kyllä nyt on myönnettävä, että joku taika siinä autokoulunopettajan ”Jalka pois siitä kytkimeltä!!!!” -huudoissa oli. Mutta niinhän se monesti on, että vasta Matti (kukkarossa) saa meidät tottelemaan.

Iltapalalla löytyi vihdoin joku asia, mikä kiinnostaa Minniä enemmän kun syöminen. Pulttibois telkkarista. Herkeämätöntä herutusta ja hihittelyä. Ei auttanu kippistelyt eikä maanittelut. Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala vei voiton Minnin intressilistan ykkösenä. Siinä samalla tuli vissiin Mihkulle overload kehuja isona poikana olemisesta, kun veti kasvoille parahimman ”alaikäisenä-baariin” -ilmeensä ja alkoi puhumaan kirjakieltä. ”Kuules äitini, maitoni on hiukan lämmintä. Saisinko uuden?”. Kolmevuotiaan sanavarasto kun on rajallinen, niin kaikki ei lopulta suinkaan liittynyt syömiseen: ”Ah katsos, ulkona on Olli-orava, voisimme ehdottaa hänelle dublo-leikkiä?”.

Näillä eväillä luistellaan kohti loppuviikkoa!