Päivä Minniä

Välillä on kivaa viettää tyttöjen päivää. Syödään, juodaan ja hankkiudutaan hankaliin tilanteisiin.

Olen päättänyt alkaa opetella neitosemme kanssa itse syömistä. Velipojalla kun se meinaa välillä olla haastavaa, niin luulisin tämän johtuvan osaltaan siitä, että olen epäillyt ruokailuharjoittelun aiheuttavan suuremman määrän sotkua mitä olen ajallisesti ja valaistuneesti kykenevä siivoamaan. Vaan eihän se niin voi olla, eihän? Päiväruuan koittaessa lattia ja lapsi vuorattu muovilla ja hymy huulessa. Yllättäen kaikki sujuikin erinomaisesti. Ei Minni kylläkään yhtään palasta saanut suuhun asti, kun söi lusikalla haarukan tapaan ja hakkaa naputteli ruokaa pienemmäksi. (Tyyli sama kun velipojalla aiemmin postaamani videon lopulla). Syötiin sitten sulassa sovussa niin, että äiti piti lusikasta kiinni ja näytti miten kuuluu tehdä. Syöntinopeutta kylläkin piti hieman harjoitella. Minni oli kuin valaistuksen saanut, kun huomasi, että voi hieman itse hallita, että kuinka paljon ruokaa saa kerralla suuhun tukittua. Luulee kai, että ruokailu on sitä, että apetta on rajattomasti tarjolla tietyn minuuttimäärän ajan.

Lusikoinnin tajuaminen jatkui ruokailun jälkeenkin. Hymynaama kantoi leikkilautasille ja paistinpannulle kaiken maailman paperitolloja ja dublo-ukkoja lusikoitavaksi. ”Mainiota ja oi, niin helppoa”, ajatteli äiti. Hykertelin tyytyväisyydessäni miten olen kehittynyt kasvattajana ja kokenut harppauksia äitiydessä, kun näin rattoisasti osataan nyt jo harjoitella pelättyjä haastavia toimintoja. Muistelen aika ajoin Mihkunkin kanssa olleeni yhtä peloton ja varma loistavuudestani. Sittemmin kun olen joutunut pohtimaan näitä kompastuskiviä, eli syöminen, pukeminen, hoidosta pois lähteminen ja hiustenpesu, olen huomannut niiden olevan juurikin ne samat asiat, joissa itse olen aiheuttanut vanhemmilleni päänvaivaa. En suostunut lapsena syömään edes hampurilaista, jos välissä oli muuta kuin ketsuppia. Silloinkin söin vain puolet. (Ja puolet pakastin ja vaadin seuraavana päivänä isoveljeäni leikkimään leijonankesyttäjää, joka nakkelee vihaiselle leijonalle, eli minulle, niitä jäätyneitä hampurilaisenpalasia. Paljon on veljenikin saanut tästä mielikuvituksestani osakseen, josta ehkä kertoilen aika ajoin.) Vaatteita en myöskään suostunut pukemaan tai vielä vähemmän suostunut, että kukaan pukee minulle. Kun oli pakko nousta sängystä, hyppäsin lattialle lämmitystuuletinaukon päälle, vedin pään ja kaikki raajat paitulin sisään ja nokotin siinä, kunnes äiti tuli uudestaan herättämään. Pakko soittaa huomenna äidille tarkat ohjeet, että miten ja missä vaiheessa minut on saatu suht järkevään tyyliin vetämään varpaat sukkiin ja paita pään yli. Joskin tässäkin uskon, että elämä tasoittaa, nimittäin nykyään heti herättyäni vedän kylmissäni kamppeet niin nopeaa päälle, että välillä saattaa mennä muidenkin perheenjäsenien vaatteita ylle. Joista en suostu luopumaan, kunnes itellä tarpeeksi lämmin.

Minnin välipalan aika. Luotin, että hienosti se sujuu tämäkin. Jogurttihan on ruokaa, jota tarttuu lusikkaan, vaikka vaan hakkailisi kuppia. Ja päivän treenit pohjalla, olo oli varsin jämy. Ja suht ok se sujuikin, kunnes poistuin keittiöstä etsimään makuuhuoneessa soivaa puhelinta. Sillä välin leidi oli kai nähnyt tilaisuutensa tulleen ja ahmi kaksi käsin välipalaa huiviin. Otin kuvan ja ajattelin auttaa, kuten päiväruuan kanssakin. Vaan ei, eipä se kelvannutkaan. Salamannopella vasemmalla (jogurtti)koukulla äitiä silmäkulmaan ja lusikkakädellä huitastiin kuppi kohti lipastoa. Nostin kupin ja yritin kauniisti leperrellen kertoa, että äiti vaan auttaa, mutta sama apinanraivo jatkui, jos edes ehdotin koskevani lusikkaan. Lopulta tyydyin vain istumaan alas ja ottamaan videota. Tästä en julkaise materiaalia hassun musiikin kera, kun edellisestä tuli sanomista, kuinka liian julmaa se on.. Eli voitte vain kuvitella tapahtuman. (Kuvitelkaa taustamusiikkina ”Super Mario Bros. techno remix”, rutosti paljon hauskempaa.) Minnin tuntien, niin eihän siinä kauaa nokka tuhissut, kun jugut oli pois kupista (en voi millään sanoa tähän suoritukseen, että ”syöty”). Valaistunut vanhempi kelaili hymy huulilla, että ”Mie niin tiesin tämän”.. Jossain vaiheessa sitten sain huijattua xylitolipastillilla Minnin edestä pois tyhjän kupin ja aloin tutkimaan tuhoja. Neiti meni päästä varpaisiin asti pestäväksi. Vaatteet vaihtoon. Keittiön matto kuurattavaksi. Valkoisen sohvan selkämys pestäväksi. Jouduin purkamaan koko helkkari syöttötuolin, että sain pehmusteet irti. Se lipasto tosiaan valui jogurttia ja jokunen tavara sen päällä ja jokunen tavara siellä sisälläkin. Miten te ihmiset opetatte nämä lapset syömään?? Mistä ihmeestä te saatte joko jonkun muovilla vuoratun häkin, johon lapsi laitetaan harjoittelemaan tai puhtaita vaatteita ja tavaroita, että edelliset voi nakata roskiin tai aikaa ja hermoja, että jaksaa jatkaa samaa toimenpidettä viisi kertaa päivässä kuukausia??! Vastaukset sähköpostiin valaistuminenvanhemmuuteen@gmail.com, kiitos.

Nooh, päiväunet pelastaa. Minni on maailman helpoin päikkärityttö. Pukkaan niin paljon villapöksyjä ylle, että luulee olevansa Hawajin saarilla loikoilemassa ja työnnän yläpihalle vaunuissa. Siis oikesti vain puen, laitan vaunuihin, ulos ja ovi kiinni. Tyytyväisenä odottelee unen tuloa ja vetelee kolmisen tuntia. Siinä ajassa äiti ehtii taas keskittyä paniikkinappuloihin, eli katsomaan missä työjutussa deadline ummessa ja kenelle valehdeltu tekeväni mitä. Kuvan osoittamalla hetkellä tein vakaan päätöksen, että nyt tää suhaaminen saa riittää. Järjenköyhyyttä yrittää yhtä aikaa tehdä yritysmaailman kehitystyötä, väitöskirjaa, apurahahakemuksia, hoitaa parisuhdetta, valaistua täydelliseksi vanhemmaksi, etsiä salilta kuusi vuotta sitten kadotettua vartaloa, harrastaa aktiivisesti koirien kanssa, ylläpitää rakkaita ystävyyssuhteita ja tehdä asioita, joista ihan ite henk’koht itsekkäästi vain minä nautin. Päivän työ oli aikatauluttaa vuosi 2015 ja asettaa järkeviin raameihin kaikkivoipaisuuteni ja esittäminen, että teen joka paikkaan jotakin. Kylläpä vain onkin helpompi hengittää. Ennen kaikkea, jälleen kerran, teen sen kuitenkin lasten takia. Olisi kamala huomata kymmenen vuoden päästä kadottaneeni vuodet johonkin häviävään, kun oisin voinut priorisoida lapsille rennomman äidin. (Kirjasuositukset tulee yleensä aina kasvatusniksi-osiossa, mutta kun ei ole yhen mitään niksnakskikkaa annettavana aihepiirinä ruokailu, niin sanonpa tässä, että suosittelen Daniel A. Hughesin teosta ”Kiintymyskeskeinen vanhemmuus”, vaikka en itsekään ole päässyt sitä vielä lukemaan. Ja suosittelen myös PT-kustannuksen koulutuksia, vaikka en koskaan itse olekaan raaskinut osallistua.)

Minni heräsi päiväunilta soppelisti ruuanlaittoon apuriksi. Yleensä se tarkoittaa, että nappaa suuhunsa kaiken mitä lattialle sattuu tipahtamaan, mutta kun saatiin joulupukilta leikkiuuni, sopertaa söpöläinen omia soppia siinä sivussa, kun äiti tuusaa oikeaa sapuskaa. Siinä se pärjäili taas mukavan oloisesti, kunnes kävin laittamassa neljännen paidan päälle kylmissäni, jonka aikana jostain käsittämättömästä syystä daami pakkautui keittiönkaappien alle! Kuulin sieltä tuhinaa ja ähinää, mutta en millään voinut uskoa, että sai itsensä sinne ensinäkin mahutettua ja toiseksi niin nopeaa. Hymy pyllyssä siellä katteli, eli hyvin ehti hakea kameran. Ja itse asiassa kömpi sieltä itse poiskin. Tässä nyt ehkä sen pienoisen kasvatusvinkin paikka, jos nyt sellaista pitää hakea; Minä (ja Jari Sinkkonen, heh) olen vahvasti sitä mieltä, että vanhempien tehtävä ei ole pitää lapsiaan tyytyväisinä, estää joutumasta pinteeseen, eikä saada unohtamaan negatiivisia tunteita. Huomaan varsin usein olevani tilanteessa, jossa hiljakseen pohdin, että miksi ihmeessä aikuiset ihmiset pelkäävät lasten negatiivisia tunteita tai raivareita tai kaatumista. Nämähän ovat asia, jotka meidän nimenomaan pitää lapsina aikuisten avulla käydä läpi ja oppia hallitsemaan, ettei ne hallitse meitä sitten aikuisina. Tämä asia josta ihan varmasti myöhemmissä kirjotuksissa lisää.

Päivä sukkelasti kasassa ja neidot hengissä iloisina. On sanoinkuvaamattoman ihanaa omata oma pieni tyttö. En malta odottaa tulevia yhteisiä leffailtoja ja ulkomaanmatkoja. Haluan ummistaa silmäni mahdollisilta tulevilta haasteilta vielä tässä vaiheessa. Jokusen vuoden päästä tämä ruokailuepisodi voi vaikuttaa harmittoman pieneltä.. Hyvää yötä!