Täydenkuun vaikutus Mallikkaisiin
Mie oon jotenki pari päivää jäljessä itteni kans. Ja yhä yökyöpelinä bloggailen, kun mies yrittää sinnitellä vieressä hereillä. Eli nämä tunnelmat maanantailta, joka tuntui nakkovan kapuloita rattaisiin joka välissä. Sunnuntai-iltana ihailtiin oikein porukalla kaunista täyskuuta, vaan enpä tajunnut, että sehän on aika jolloin sanotaan ihmissusien ja noitien nousevan esiin. Meillä kun nukutaan ihan kivasti yöt, niin tämä samainen karvainen ja sadatteleva sakki nousi vasta aamulla. Isi ehti onneksi alta pois töihin.
Ajattelin viettää leppoisan aamun ensimmäisen hoitopäivän kunniaksi ja Mihku kun heräsi ensin, niin pyysin viereen sänkyyn katselemaan yhden jakson Kaapoa. Totta kai netti katkesi jännimmällä ratkaisun hetkellä ja jäi näkemättä, että pelastuiko se Mirri nyt sieltä puusta. Sehän katkaisi taas jonkun sulakkeen rakkaan poikani hermorakenteessa, joskin vain räjähtävän lyhyen hetken, mutta tarpeeksi saadakseen pikkusiskon hereille, joka ei vastannut suopeasti, kun kauneusunia häirittiin. Heitteli kranaattien lailla kaikki mahdolliset pehmolelut sängystään minua kohti, kun menin hakemaan. Tässä kohtaa valaistuneella vanhemmalla vielä hellästi hymyilytti.
Pukemiset ja syömiset sujuivat tuttuun lupsakkaan tyyliinsä, eli ilman kiirettä, pakkoa tai stressiä. Mihkun omasta mielestä siis. Oli aikaa taivaanrannan maalailuun ja juosta peilille katsomaan miltä paita näyttäisi nurin perin puettuna. Ja väärin päin puettuna. Ja jalkoihin puettuna. Ja tämä toistui jokaisen vaatekappaleen kohdalla. (Lisähuomautuksena kerrottakoon, että olen äiti, jolla itsellä palelee koko ajan ja vaikka lapset ovat jo aikaa sitten ohittaneet kehityksessään symbioosivaiheen, jatkuu se minulla yhä. Ja tässä tapauksessa se tarkoittaa, että oletan, etä Mihku tuppaa toppaa niskaan niin kauan, että minulla itellä lämmin.) Aamutouhut kesti sen normaalin 2 tuntia heräämisestä. Vaan valaistuminen loisti sädekehänä pään ympärillä. Välillä kyllä piti vessan peilistä käydä asetteleen sitä uudelleen suoraksi, tai itseasiassa tarkistamaan, että tippuikohan se johonkin. Ihan tuntui siltä. Mutta kyllä se siinä hengitellessä sitten taas löytyi.
Siinä tuntee jo tehneensä päivän työn ennen kun saa lapset alakertaan ulkovaatteita pukemaan. Ja viimeisen vaatekappaleen kohdalla Mihkulla puristi sukka. Vaikka ei ollut enää jalassakaan. Case ”haamukipu”-sukka. Itsellä tässä vaiheessa jo pikkusen hiki pukkas päälle ja niin vissiin symbioosiMinnilläkin, kun huusi naama punasena lattialla.
Pakkanen teki välittömästi terää jokaiselle meistä ja riemuittiin saavutuksesta, johon en vielä kahdeksan aikaan aamulla uskonut pääseväni; kaikki suht iloisina valmiina autoon. Voiton puolella oltiin, koska hoitoon lapset jää aina riemusta kiljuen. Kiljuen ne aina ottavat äitin myös hakutilanteessa vastaan. Suunta on kyllä silloinkin sinne hoitoon päin, eikä suinkaan autolle. Minkäs teet, kun on on maailman paras perhepäivähoitopaikka. Siellä on niin rauhaisaa, tuoksuvaa ja puhdasta, että tekee mieli aina kysyä, että saanko jäähä iteki tänne tekemään töitä, eikä mennä kotiin, jossa kaikki aamutouhujen jäljet hurrikaanimaisesti esillä.
Jotta sain palautettua vakaan ja ehdottoman rakkaudenhuuman lapsiani kohtaan aamun kommelluksista huolimatta, katselin Minnin ihanaaaaaaa 1v. kuvaa (jotka siis sain nyt vasta haettua, vaikka lojuivat kuvaamossa yli 2kk..) Voin kyllä sanoa, että omien lasten kauneutta voisi tuijottaa ikusuuksiin. Vähän niinku koiranpentujen leikkiä. Mutta siinäpä kyllä taas yksi knoppitieto minusta, että mielestäni kaikki koiravauvat tuoksuu ja näyttää uskomattoman hellyyttäviltä, mutta kukaan muu kuin oma ihmisvauva ei näytä tai tuoksu yhtään hellyyttävältä. Paitsi kyllä poikkeuksena kummipoikani.
”Anteeksi tarjoilija, keitossani on kärpänen” -kuva esittää teekuppia, johon lensi joku pirullinen ötökkä. Ruokahalu samoin tein veks. Ei pysty, ei kykene. Jäi aamupala siihen. Lapsenahan elin periaatteessa kesät mansikoilla, herneillä ja pyhällä hengellä, kun en suostunut syömään mitään muuta. koska ympärillä näkyi ötököitä. Ei niiden tarvinut olla edes kosketuksissa minun ruokaan. Riitti, että ikkunasta näin, että ulkona surisee jotain. Nykyäänkään kesällä en oikeastaan suostu syömään mitään maitotuotteita, varsinkaan ulkona. Kuvottavaa, jos maitotuotteeseen lentää ötökkä. Ja kun kesä on niin lämmin, niin se lisää oksetusta. Sateella kesällä se ei siis haittaa ollenkaan. Mutta tuo olio teessä sai tosiaan leivätkin jäämään lautaselle ja teetä ei voinut juoda enää koko päivänä. En tiedä johtuiko siitä, että olen asentanut kämpän patterien termostaatit kohtaan ”trooppinen”, että sisäinen ruokafriikkini luuli olevan juhannus. (Oikolukiessani huomasin jonkun hienoisen yhtäläisyyden mahdollisuuden siinä, että itse kesäheinä rimpulana kylkiluut paistaen en suostunut syömään mitään ja tämänkin blogin kantava teema tuntuu olevan poikani haastavat ruokailutottumukset. Hmm. Valaistuminen kenties?)
Töiden lomassa on kiva kuunnella radiota. Kannoin sen siis Mihkun jamittelukolosta työhuoneeseen. Eipä vaan toiminut enää mikään muu kun ruotsin kanavat. Ja niitä oli paljon! Kannoin takaisin mihin tahansa huoneeseen, niin löytyi suomea puhuva radioääni. Vaan ei työhuoneessa. Epäilin jo piilokameraa, mutta totesin, että meidän takapihalla on joku ruotsalainen madonreikä tai vaan johtuu siitä, että naapurit ruotsalaista sukua, niin jotain säteilee. Mene ja tiedä. Luovutin.
Iltapäivällä saatuani raahattua lapset väkisin takaisin kotiin, päätin koittaa kuinka nopeaa Mihku söisi jos alusta asti hymyillen syötän ruuan. Ei midis ongelmaa. Uppos jopa niin hyvin, että Minnin ruoka oli vielä kuumaa ja luuli kai raukka, että Mihku syö hänen sapuskojaan, kun roikku huutaen kiinni jalassa. Ja että, ai mikä tämä on tämä minun hiuskoristeeni? No kun ruokana oli tikkamasala, niin Mihku puki äidin teemaan sopivaksi. Pyysi myös laulaan sitä Risto Räppääjästä tuttua Bollywood-henkistä iskelmää ”Kilo, Kauniainen, Kirkkonummi, Käpylä”. (Ne ketkä tietää, niin tajuaa.) En onneks osannu sanoja. Iskän bravuureita on muistaa ja keksiä .. öööö.. ”omintakeisia” kappaleita. (Yhäkin ne ketkä tietää, todellakin tajuaa.). Ja sitten että mikä tämä Mihkun istuinkoroke on? No Ikean vessajakkara. Hirveen kätevä ku äiti ja isi meni ostaan aikanaan pöydän, jonka jalat kymmenen senttiä korkeammat kun normaalissa pöydässä. Itekki aina syön pirttipenkeillä ku Kultakutri konsanaan.
Ilta ihana vihdoin laskeutui Mallikkaidenkin tupaan. Ulkona näkyi kauniisti lunta ja pikkusen pakkasta. Järven yllä täysikuu. Just. Täysikuu taas. Kiva..