Hän oli Kevääntuoma. En vielä silloin tiennyt miksi huhtikuu on kuukausista julmin. Minusta se oli lempeä koska silloin me tapasimme. Kevääntuoma kantoi mukanaan vastasyntynyttä valoa ja vei minut mukanaan. Siellä oli uuden luonnon tuoksu, vihertävää nurmea, perhoset niityllä ja vatassa, näin tien poskessa keltaisia pieniä kukkia.Ilmassa roikkui odotusta ja joku kirjoitti taivaalle että tätä on elämä. Minä ihastuin, kaikki oli jännittävää  ja toukokuussa lähinnä naimme ja nuolimme jäätelöä toistemme huulilta.

Hän oli Kesäntekijä. En muistanut että kesät ovat niin valoisia. Valoisat yöt sekoittuivat uniin. Koivujen lehdet olivat vihreämpiä ja juhannuksena sanoin rakastavani häntä. Kesäntekijä rakasti takaisin, kokko roihui meren rannassa. Hän ei ollut kesäpano, olimme yhdessä yhtä kesäpanoa. Heinäkuussa söimme hattaraa ja istuimme nuotiolla hiljaa. Hän hymyili, mutta siihen oli sekoitettu haikeutta.  Elokuussa näin kuinka varjot pitenivät auringon paistaessa matalammalta. Illat muuttuivat oransseiksi ja Kesäntekijä vietti enemmän aikaa omissa oloissaan. En tiennyt syytä siihen, ajattelin että se on sitä kun kesä tekee lähtöään. Kaupoissa myytiin reppuja ja penaaleita, minusta tuntui että jotain muutakin kuin kesä oli päättymässä.

Hän oli Syksynsurma. Luulin pitäväni syksystä. Hän sai minut pelkäämään sitä. Syksy ei enää tuntunut syksyltä, syksy tuntui vain pois kuolevalta kesältä.  Syyskuun tuulet olivat niin kylmiä ettei mikään vaate niitä pysäyttänyt ja hän halasi minua enää harvoin. Jotain oli muuttunut, kysyin maagiselta kasipallolta että mitä tehdä ja lelu vastasi “keskity ja yritä uudelleen”. Yritin ja yritin, mutta Syksynsurma sanoi että maailmassa on liikaa sanoja ja liian vähän hiljaisuutta. Marraskuussa minusta tuntui ettei maailmassamme ole kuin hiljaisuutta. Ajattelin hänen tarvitsevan sitä, aloin epäilemään tarvitseeko hän minua.

Hän oli Talvenviemä. Joulukuussa hän ei halunnut syödä kalenterin suklaata. Joululahjaksi  Talvenviemä halusi rauhaa. Käänsin katseeni pois, pystyin antamaan hänelle rauhassa oloa, mutta en rauhaa, radiossa joku lauloi että ihmisen on löydettävä itsestään rauha. Raketit jysähtelivät värittäen mustaa taivasta. Tammikuu oli yötaivasta mustempi. Helmikuussa hän katseli maassa olevia lumienkeleitä pitkään.  Maaliskuussa käänsin kelloa kesäaikaan, hän sanoi jäävänsä talveen, poskella oleva kyynel kertoi hänen puhuvan totta.

Ja taas saapui kuukausista julmin. Huhtikuussa Talvenviemä oli poissa, mutta näin hänet kaikkialla.