Musiikin tekeminen on ihmeellinen asia, kun sitä oikein ajattelee. Kuinka opimme käyttämään lihaksiamme niin, että tuotamme musiikkia toisten kuultavaksi ja välitämme tunteita.

Luin hiljattain erään Wieke Karstenin artikkelin harjoittelusta, esiintymisestä ja oppimisesta. Oppimisessahan on oikeastaan kyse hermoratojen kehityksestä: luodaan uusi hermorata ja vahvistetaan sitä. Ongelmana on kuitenkin ”multitasking” eli usean asian tekeminen yhtäaikaisesti, mitä musiikin tekeminen vaatii.

Kun ihminen on oppimisprosessissa sellaisessa vaiheessa, etteivät kaikki uudet asiat ole vielä sisäistetty, joutuvat aivot valitsemaan, mikä hermorata aktivoituu. Osa tarvittavista toiminnoista jää suorittamatta, ja musiikin tekemisessä tämä tarkoittaa sitä, että muusikko tekee virheitä. Uusi taito vaatii sataprosenttisen huomiomme onnistuakseen, kun taas täysin sisäistetty ja automatisoitunut taito ei vaadi lainkaan huomiota, jolloin ”multitasking” on mahdollista. Musiikkia opiskellessamme siis luomme uusia hermoyhteyksiä ja vahvistamme niitä: opettelemme nuotit, kehitämme tulkinnan ja opimme suoriutumaan teknisestikin haastavista tehtävistä.

Muusikkona olen kuitenkin saanut huomata, ettei siinä ole vielä kaikki! Soittaminen ja esiintyminen ei ole vain aiemmin opittujen asioiden uudelleen suorittamista. Esitystilanteessa täytyy myös joustaa ja muovata omaa soittoaan esim. tilan akustiikan mukaan, ja soitolla kommunikoida mahdollisten muiden soittajien sekä yleisön kanssa. Harjoittelussa on siis tavallaan kaksi puolta – uusien taitojen omaksuminen sekä taitojen soveltaminen esiintymistilanteessa. Monesti kuulee sanottavan jotakin sellaista, että täytyy harjoitella 200-prosenttisesti, jotta jännittävässä esiintymistilanteessa voisi onnistua edes 100-prosenttisesti.

Harjoittelemme vaikeita kohtia uudelleen ja uudelleen, hitaasti ja nopeasti, eri rytmeillä jne., kunnes osaamme ne etuperin ja takaperin ja esityksessä täytyy vain ikään kuin ”painaa nappia” ja vaikeat paikat vain soljuvat ”autopilotin” ohjaamana. Wieke Karsten kuitenkin kirjoittaa, ettei meidän pitäisi haluta tavoitella tuota autopilottia. Tietenkin pitkäaikaisen harjoittelun tuloksena tietyt asiat automatisoituvat, mikä onkin edellytys multitaskingiin. Mutta jos esitystilanteessa luottaa vain automatisaatioon, puuttuu tarvittava joustavuus. Lisäksi meidän ei tarvitse kiinnittää huomiota itse soittotapahtumaan, mikä kääntyy meitä itseämme vastaan: meillä on liikaa kapasiteettia ajatella asioita, joilla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa. Jännittävässä tilanteessa nuo ajatukset ovat yleensä negatiivisia, ja vaikka itse soitto sujuisikin, esityksestä voi jäädä huono kokemus.

Tyypillisesti ainakin itse ajaudun ajattelemaan sitä, mitä muut ajattelevat minusta ja soitostani. Saatan myös ajatella, että olisi pitänyt harjoitella jotenkin paremmin, tai murehtia tulevia esityksiä. Yksinkertaisimmillaan vain kritisoin itseäni mielessäni. Usein siis nämä ylimääräiset ajatukset ovat jotenkin negatiivisia, mutta välillä myös viattomampia, kuten ”pitääpä pestä pyykkiä tänään” tai vastaavaa. Harhailivatpa ajatukset sitten mihin tahansa, huomio ei ole siinä, mitä on tekemässä.

Keskittymisen herpaantunuminen on iso ongelma myös harjoittelussa. Jotkut sanovat, ettei kannata harjoitella ollenkaan, jos ei ole keskittynyt. Aina ennen kuin alkaa soittaa, tulisikin päästä sopivaan mielentilaan. Opetellessa uutta asiaa keskittyminen riittää vain rajalliseksi ajaksi kerrallaan ja harjoittellessa tulisi vaihtaa tehtävää ja pitää taukoja tarpeeksi usein.

Ylimääräisiä häiriötekijöitä voi myös pyrkiä rajoittamaan. Itse olen esimerkiksi ottanut uudeksi haasteeksi laittaa kännykän lentotilaan kun harjoittelen, jotta puhelimeen kilahtelevat viestit ja sähköpostit eivät veisi keskittymistä. Jo pitempään minulla on ollut tapana laittaa ajastin päälle harjoitellessa, jottei tarvitse huolehtia ajankäytöstä.

Tärkeää on myös säilyttää positiivinen asenne harjoittelussa, sillä oppiminen vie runsaasti aikaa ja energiaa. Ollaan siis kärsivällisiä ja lempeitä itsellemme!