Menossa jonnekin
Tulevaisuus – niin kutkuttava ja samalla pelottava asia. Sitä pitää koko ajan miettiä ja suunnitella, vaikka näköpiirissä ei olisi mitään varmuutta mistään. Pitäisi olla jokin visio tulevaisuudesta, asettaa tavoitteita ja päämääriä, joita kohti aktiivisesti mennään.
Opiskelijana tulevaisuuden suunnittelu kuitenkin tuntuu vaikealta, kun on niin paljon epävarmuutta ja elämän suuntaviivat selvillä ehkä noin seuraavaan kesään. Ja vaikka kuinka suunnittelisikin, luultavasti asiat menevät lopulta ihan toisin. Tulevaisuudensuunnitelmien tekeminen on kuitenkin tärkeää, vaikka ne eivät toteutuisikaan. Kaikkia ovia ei voi pitää loputtomiin auki, vaan on tehtävä päätöksiä sen mukaan, minkälaista tulevaisuutta kohti ajattelee olevansa menossa.
”All you need to know is that the future is wide open and you are about to create it by what you do”- Pema Chödrön
Tulevaisuutta miettiessä tunnistan itsessäni tietynlaisen ”pessimisti ei pety” -ajattelun. Kun ei unelmoi tulevaisuudesta isosti, ei tarvitse käsitellä pettymyksiä, jos haaveet eivät toteudukaan. Siinä on vain se vaara, että jos ei tavoittele mitään, ei voi mitään saavuttaakaan. Toki tulevalle ei tarvitse miettiä liian tarkkoja toiveita – silloin saattaa jumittua vain tietyn suunnitelman orjalliseen toteuttamiseen, eikä välttämättä huomaa, että elämällä voisikin olla myös toisenlaisia asioita tarjolla. Ihmiset muuttuvat, ja myöhemmin saattaa huomata, ettei enää haluakaan tavoitella samoja asioita kuin kymmenen vuotta sitten.
Toisaalta olen myös sellainen suunnittelija-ihminen. Tykkään pohdiskella asioita etukäteen ja tehdä suunnitelmia. Ehkä siksi minua ahdistaakin, kun suunnittelu on vaikeaa tässä elämäntilanteessa. Olisi ihanaa, jos esim. seuraaville viidelle vuodelle olisi jotakuinkin selvät sävelet, mutta kun ei ole.
Toisaalta täytyy keskittyä elämään nyt ja tässä, ja luottaa, että elämä kantaa. Nauttia kaikista pienistä hetkistä tässä matkan varrella ja uskoa, että tulevaisuuskin on täynnä hienoja juttuja. Niin hienoja, ettei vielä osaa kuvitellakaan.