Ikäkriiseilyä

Täytin eilen 26 vuotta.

Olin perjantaina ulkona joidenkin musiikinopiskelijakavereideni kanssa ja yksi kysyi, mitä ”uuden vuoden lupauksia” minulla on tälle uudelle ikävuodelle. Kysymys tuntui hassulta – ei kai syntymäpäivänä yleensä tehdä lupauksia – mutta myöhemmin mietittyäni asiaa keksin, että tämä voisi olla hyvä hetki aloittaa blogi.

Ajatus blogista virisi jo aiemmin, kun juttelin kämppikseni kanssa, ettei oikein löydy klassisen musiikin alan blogeja, joissa käsiteltäisiin kaikenlaisia mielen asioita, joita monet kuitenkin varmasti pohtivat. Toisin on esim. urheilussa, jossa mentaalipuoli on vahvasti esillä. En väitä olevani mikään asiantuntija näissä asioissa, mutta olen ajatellut paljon muusikoiden itsetunnon rakentumista ja mentaalivalmennusta (tai sen puutetta), ja ehkä tämän blogin kautta voin jäsennellä näitä ajatuksia ja toivottavasti saada jotain vuoropuhelua aikaan aiheesta.

Syntymäpäiväni johdosta olen viime aikoina kriiseillyt ja jotenkin häpeillyt ikääni ja tuntenut oloni vanhaksi. Monet hokevat minulle, että olen vielä nuori, mutta se miltä oma ikä tuntuu, riippuu sosiaalisesta kontekstista. Olen aiemmin suorittanut musiikkipedagogin ammattikorkeakoulututkinnon Suomessa ja nyt opiskelen Tallinnassa Bachelor-tutkintoa musiikin esittämisen linjalla. Vaikka painotus on eri, ala on kuitenkin sama, ja kanditason opinnoissa olen siis ”toisella kierroksella”.

Joskus tuntuu, että itseä paljon nuoremmat menevät ohi oikealta ja vasemmalta ja etenevät elämässä, kun oma elämäntilanne vain junnaa paikallaan. Musiikkiala tuntuu myös arvostavan nuoruutta, ja ikää minulla alkaa olla sen verran, että olen jo liian vanha joillekin kursseille, kilpailuihin tai nuoriso-orkestereihin. Toisinaan tulee ajatus, että olen aivan liian myöhään innostunut tästä alasta ja alkanut panostaa siihen, että minusta oikeasti tulisi ammattimuusikko. Ehkä pitäisi vain luopua koko hommasta ja opiskella jokin ”kunnon ammatti”. Toisaalta nyt opiskellessa olen hyvin motivoitunut ja musiikki tuntuu omalta jutulta, johon suhtaudun hyvin intohimoisesti.

Oman motivaation ja ”draivin” saa myös hyvin tehokkaasti katkaistua sillä, että murehtii oman etenemisen hitautta ja vertailee itseään muihin. Pitäisi hyväksyä se, ettei kaikkien tarvitse edetä samassa tahdissa, tehdä samoja asioita ja olla samanlaisia. On monia tapoja olla ja elää mielekästä elämää. Jos jollain menee vähän kauemmin löytää oma innostuksensa ja päästä omaan tavoitteeseensa, niin se on ihan ok. Tärkeää on myös nauttia siitä, mitä tekee nyt ja mitä osaa.

Täytyy voida olla tyytyväinen nyt siihen, mihin asti on jo päässyt ja kehittynyt,eikä vasta sitten joskus, kun on saavuttanut jonkin ultimaattisen tavoitteen. Vaikka jotkut minun ikäiseni ovat jo valmistuneet maistereiksi tai ovat saaneet vakituisen työpaikan, minä en ole sen huonompi ihminen. Ehkä minunkin tulevaisuudessani vielä siintää maisterinpaperit ja työelämä, mutta juuri nyt keskityn itseni kehittämiseen Bachelor-opinnoissa. Ei se haittaa, vaikka minulla kestäisi vähän kauemmin saavuttaa tavoitteeni.

https://www.instagram.com/p/BLOXFQJhLA4/?utm_source=ig_share_sheet&igshid=12ot80scj9xa8

Instrumentin hallinnan ja muusikkouden kehittäminen on myös prosessi, joka vie aikansa. En voi vaatia itseltäni, että olisin pitemmällä kuin olen. Osa hyvää itsetuntoa on, että tiedostaa, mitä osaa ja mitä ei osaa.

Loppujen lopuksi minun ikäkriisini pohjaa siihen, etten koe vastaavani ympäristön odotuksiin – tai siis niihin odotuksiin, joita kuvittelen ympäristöllä minulle olevan. Jossain mieleni sopukoissa pelkään, etten saa ulkopuolelta hyväksyntää omille valinnoilleni ja elämäntilanteelleni.

Ehkä voisinkin luvata tälle ikävuodelle, että olen ylpeästi ja rohkeasti omalla tavallani 26 vuotta – se on ihan sopiva ikä.