Sairaalan sokkeloiset käytävät

Aloitat aamusi labrakäynnillä. Astut sisään yliopistolliseen keskussairaalaan ja iloitset siitä, että löydät oikean sisäänkäynnin. Autollekin on ostettu rutkasti pysäköintiaikaa. Kuulet, kuinka aivan kahvilla oleva mummeli kysyy neuvonnasta suunnistusohjeita samaan laboratorioon kuin sinä, mutta et kuuntele niitä, sillä löydät kyllä perille itsekin. Katsot opaskartasta, että G1-osastolle pitää mennä. Hissillä pitää alas mennä. Menet alas hissillä. Seuraat nuolia, joissa lukee G1: huolto ja laboratorio. Hienosti menee. 

Käytävä, jota kävelet, päättyy. Enää ei ole kuin yksi ovi, jossa lukee G1: huolto. Ei lue laboratoriota enää. Teksti on varmaan kulunut ajan saatossa pois, sinä päättelet. Joku tulee ovesta ulos ja menet samalla ovenavauksella sisään. Ei ole enää puhdasta ja valkoista, ei ole opaskylttejä. On pari rollaattoria, muutama trukki, vähän sahanpurua. Ei ole tämä laboratorio, ei. Käännyt poistuaksesi. Ulos et pääse. Avainläpyskää tarvitaan, sitä ei ole. Miksipä olisi. Nainen tulee vastaan. ”Tämä on tällainen henkilökunnan käytävä.” Joo, niinhän se taitaa olla. Nainen päästää sinut läpyskällään ulos ja neuvoo oikeaan paikkaan. ”Se on vähän hassusti piilossa tuo laboratorio.” Ei se kyllä ole. Siinä on parikymmentä istuskelija vuoronumero kädessä. Mutta kyllä se on osastolla C1 eikä G1. Kyllä vaan. Siellä se neuvoa kysynyt mummelikin istuskelee kaikessa rauhassa. Terve vaan.

Istut siinä sitten, pysäköintiaika menee umpeen viiden minuutin päästä. Et uskalla autollekaan enää lähteä, kun et osaa mennä sinne. Ja jos osaisit, niin et osaisi takaisin tulla. On se kivaa sellainen. Ihan tulee mieleen ne kerrat, kun yläasteen liikuntatunnilla juoksit metsässä paniikissa luokkakaverin perässä, kun olisi pitänyt yksin suunnistaa. Tai kun eräässä entisessä työpaikassa opit puolen vuoden jälkeen löytämään itsenäisesti henkilöstöruokalaan.