Välivuosien jäljet

Olen pidemmän aikaa pohtinut tänne kirjoittamista, mutta nyt aion kertoa ajatuksiani välivuosistani. Onhan viimeisimmästä kirjoituksestani kulunut jo puolitoista vuotta.

 

Istuin silloin Tervasaaressa nauttimassa lämpimästä kesäpäivästä. Luin hömppälehteä ja kuuntelin musiikkia kuulokkeista. Ehkä kolmannenkymmenennen kerran menin katsomaan Opintopolusta olisivatko pääsykokeiden tulokset tulleet. Olivat! Pääsin opiskelemaan Helsingin yliopistoon haaveilemaani alaa. ”Opiskelua, tenttejä, vapaampaa opiskelijaelämää ja opiskelukavereita illanvietoista”, ajattelin nauraessani ja ihmeellistä innonhykerrystä puuskutellessani. Laitoin viestiä poikaystävälle töihin, samoin perheelleni.

Sain opiskelupaikan, vaikka pääsykoe oli mennyt paljon huonommin kuin aiempina vuosina. Olin laskenut laskuja ilman laskinta vain epähuomiossani. Olin pillittänyt tuhottoman kauan pettymystä itseeni – siihen, että olin laittanut kaiken peliin ja sitten mokannut noin pienen asian takia. Olin niin pettynyt ja vihainen ja katkera ja toivoton. Tämä kaikki menetti merkityksensä opiskelupaikan ovien avautuessa. Oloni on yhä kevyt kun ajattelen itseäni makoilemassa Tervasaaren nurmikolla lehteä lukiessa ja hätistellen ötököitä pyyhkeeltäni. Silloin monivuotinen pakertamisen paino ja pettymys putosi hartioiltani.

Opiskeluni alkoivat syyskuun alussa. Jännitin paljon opinnoissa pärjäämistä, mutta turhaan. Jos vielä lukiossa tuntui, että luin kokeisiin tai en, sain siitä huolimatta heikkoja arvosanoja, niin tänä päivänä minulla on ohjakset omissa käsissäni. Opintojeni edetessä myös ajatukseni opettajuudesta ja lasten/nuorten kanssa työskentelystä ovat vahvistuneet. Samoin ajatus pyrkiä löytämään reitti kohti terveysmaantieteen ja kansanterveyden parissa työskentelyä on korostunut.

Nyt jo voin sanoa, että välivuodet antoivat PALJON. Kahdessa vuodessa sain työkokemusta useasta työpaikasta, mikä on luonut arvostusta ja antanut perspektiiviä rahankäytön suhteen. Rahankäyttöni on muuttunut säästeliäämmäksi, eikä kaikkea tarvitse tai voikaan saada heti (tämä tietysti myös erinomainen tapa välttää heräteostoksia). Säästeliäisyyteni on saanut minut pitämään huolta jo omistamistani tavaroista – korjaamaan ja käyttämään tavaroita yksinkertaisesti varovaisemmin. Olen oppinut myymään asioita, mitä en tarvitse ja pitänyt kaapissa vain sen, mitä tarvitsen ja esillä ne asiat, joihin on tunnearvoa.

”Voi kun olisinkin tiennyt, mitä kaikkea mahtavaa se ”uusi” tulisikaan olemaan.”

Kasvoin ja kypsyin. Muistan kun oli sen päivän aamu, jolloin minä ja äitini lähtisimme ajamaan uuteen kotikaupunkiini Helsinkiin. Kuulokkeissani soi Ellinooran Veitset-kappale ja kävelin pihastamme laskeutuvaa mäkeä alas. Ajattelin: ”Tämä on viimeinen kerta kun täällä lapsuudenkodissa asuessani lähden tuttuun tapaan kävelylle, vielä hetken voin elää vanhempieni nurkissa turvassa”. Ajatuksen tunnelma oli, että tästä alkaa jotain aivan uutta. Asioita tuntui tapahtuvan jotenkin rytinällä. Voi kun olisinkin tiennyt, mitä kaikkea mahtavaa se ”uusi” tulisikaan olemaan. Helsinkiin muutettuani opin arvostamaan nyt rajallisempaa aikaa läheisteni kanssa – olemaan läsnä ja kuulemaan, mitä heillä on sanottavanaan. Opin näkemään vanhempani ihmisinä. Opin tutkailemaan itseäni uteliaana uusia asioita kohdatessani.

Opin nauttimaan pienistä asioista: lauantaisaunasta, lepäilystä yhteisen kotimme sohvalla tiistai-iltana, lauantai-illasta itsekseen, hyvästä säästä, kesäuinneista mattolaiturilla sekä kylmästä cokis-tölkistä perjantaina.

Välivuodet ovat varmaan aika useallekkin nuorelle aikuiselle itsetutkiskelun ja itsensä etsimisen aikaa; kuka on tai haluaisi olla täällä? Mitä haluaa saavuttaa? Mistä pitää ja mistä ei? Koen oppineeni jotain siitä, mitä olen ja mitä en. Ei ole helppoa hyväksyä itseään ja tunnustaa heikkouksiaan omalle itselleen. Sen sijaan, että enää pyrkisin olemaan jotain muuta kuin olen – siro ja häpeilisin herkkää, mutta sisukasta olemustani, pyrin olemaan minä. Olen aloittanut crossfitin voidakseni kehittää itseäni ja samalla saada luottamusta itseen vahvuuksieni, kuten vahvan selkäni kautta. Olen myös opetellut herkistymään poikaystäväni nähden sen jälkeen kun tajusin, että on okei itkeä joskus, vaikka ei oikein tiedä syytä.

 

 

Paljon eväitä antoivat välivuodet ja itsenäisen elämänvaiheen alkuvuodet. Kaikkea emme onneksi opi koskaan – se tekee elämästä aika kutkuttavaa!

Palaillaan (toivottavasti jo pian uudelleen),

Anna

hyvinvointi ajattelin-tanaan oma-elama

Minä ja nivelpsoriaasi

Sairastan nivelpsoriaasia. Kohdallani se tarkoittaa sitkeästi kutiavia ja punoittavia läikkiä iholla. Psoriaasia on eritoten päänahkassani, mutta myös pienialaisempia läikkiä vatsassani, jaloissani, sekä koko selkäni ja käteni täynnä. Viimeisen vuoden aikana olen huomannut kynsimuutoksia varpaankynsissäni, mutta ihotautilääkäri huomasi muutoksia myös sormieni kynsissä.

Oli vuosi 2013 kun lähdimme Siilinjärveltä kohti Jyväskylän keskussairaalaa. Siellä oli ensimmäinen käyntini kipeiden ranteiden vuoksi. Olimme perheemme kanssa kesälomailemassa Siilinjärvellä festivaaleilla. Ajattelin omaa käytöstäni automatkalla kohti Jyväskylää. Muistan ihmetelleeni, että miksi valitin ranteistani, sillä eiväthän ne juuri nyt olleet edes kipeät.

Käyntejä sairaalassa jatkui ja jatkui. Siltä se ainakin tuntui. Sain hyvää hoitoa ja lopulta diagnoosin psoriaasiin ja reumaan. Ei diagnoosi sinänsä merkinnyt mitään ennen kuin psoriaasi alkoi näkyä kyynärpäiden lisäksi yhä enemmän laajemmalla alueella kehossani. Mieleeni on jäänyt vahvasti paineet lääkärin vastaanottoa ennen tapahtuneet painon ja pituuden mittaamiset. Silloin murrosikäinen, hieman ylipainoinen minä pelkäsi vaa’an lukemaa. Tuntui nöyryyttävältä ja avuttomalta kun lapun antoi ensin äidin nähtäväksi ja tämän jälkeen käynnillä hoitavalle lääkärille. Ei kukaan muu reagoinut lukemiin mitenkään, ainoastaan minä, pääni sisällä. Tiesin painavani vähän liikaa. Halusin tehdä parhaani ollakseni niin terve kuin vain voisin psoriartriittia sairastavana olla.

Diagnoosin saamisen jälkeen sain paljon erilaisia rasvoja kokeiluun. Rasvasin kehoani kun psoriaasi poltteli tai kutisi. Yläkouluikäisenä sain kortisonia tulehtuneisiin ranteisiini ja sormieni niveliin. Lisäksi kävin valohoidossa, josta loppujen lopuksi apua oli hyvin vähän. Sain lisää rasvoja. Ensin käytin Elocon-voiteita, jonka jälkeen siirryin Daivobet-voiteeseen. Daivobet oli paljon miellyttävämpää voidetta iholla ja jaksoin siksi käyttää voidetta vieläkin säännöllisemmin. Daivopet-voidetta käytän yhä, vaikka välissä olen kokeillut muitakin vaihtoehtoja. Myös lääkitystä on kokeiltu, mutta heikolla menestyksellä.

Suhtautumiseni nivelpsoriaasiin ja ylipäätään kehooni on parempi nykyään kuin teini-iässä. Olen vahvistanut itseäni niin fyysisesti kuin henkisestikin. Terveellisempien elämäntapojen korostaminen on ollut hyväksi sairauteni oireilulle. Kuntosalilla voin vahvistaa lihaksiani ja kasvispainoitteisella ruokavaliolla oloni on kevyempi ja nivelten kannaltakin parempi. Koska psoriaasi näkyy, olen tehnyt töitä hyväksyäkseni ihoni sellaisena kuin se minäkin päivänä sattuu olemaan. En voi kieltää, etteikö joskus peilailisi ja kauhistelisi punapilkullista selkää, vatsaa tai käsiä. Useimmiten olen kuitenkin sujut ihoni kanssa, vaikka välillä ärsyttää ja turhauttaa. On myös helpottavaa kuulla, että uusi tuttava ei ole huomannut psoriaasia ihollani. Oloani helpottaa myös kun poikaystäväni rasvaa selkääni huolellisesti psorivoiteella jos en itse ylety.

Suvussani on psoriaasia ja reumaa. Siksi perheessäni sairauteni ei ole ollut sen kummallisempi asia. Vaikka sairauden kivuista ja ihottuman tilanteista onkin keskusteltu, toisinaan on kuitenkin tuntunut, että en ole tullut ymmärretyksi ja kuulluksi ajatuksieni kanssa. Jokaisen sairaus kun on omanlaisensa ja jokainen kokee sairaudet omalla tavallaan. On ollut helpottavaa myöhemmin pystyä keskustelemaan psoriaasin aiheuttamista ulkonäöllisistä haasteista, kuten esimerkiksi wanhojen tansseistani hihattomassa mekossani, kesistä lyhythihaisissa paidoissa, hikoilun aiheuttamasta punoituksesta tai valkoisista hilsehiutaleista mustalla paidallani.

Nivelpsoriaasini on tällä hetkellä hyvin tavallinen vuodenaikaan nähden. Kuten monella muullakin psoriaatikolla, syksyt ovat vaikeita psoriaasin kannalta. Toisaalta myös muutokset arjessa, sen tuoma stressi ja painajaiset vaikuttavat ihottumaani. Ihollani on tänään paljon psoripilkkuja ja päänahka kutisee. Myös varpaideni kynnet ovat tuntuneet hieman kipeiltä kenkien kanssa kävellessä. Olen rasvannut nyt ahkerammin ihoani, joten eiköhän tämä tästä käänny hiljalleen parempaan suuntaan. Käytän lähes päivittäin psorivoiteita päänahkaan ja kehoon. Myös perusvoiteilla rasvailen itseäni joka päivä.

Tänä vuonna olen alkanut seurata psoriasisliiton toimintaa (instagram: @psoriasisliitto) sosiaalisessa mediassa ja saanut vertaistukea lueskelemalla muiden kokemuksia ja vinkkejä sairauden kanssa elämisestä. Kaiken kaikkiaan koen olevani hyvässä tilanteessa nivelpsoriaasini kanssa, sillä ihoni psoriaasi on ohutta eivätkä niveleni rajoita elämääni juurikaan tällä hetkellä.

Halusin kirjoittaa realistisen ja kaunistelemattoman tekstin erityisesti teille kaikille, jotka elävät tai joiden läheinen elää pitkäaikaissairauden kanssa. Kokemuksianne ja kysymyksiänne voitte jakaa kommenttilaatikkoon tai instagramiin @annamakkonenn .

Rauhallista viikonloppua,

Anna

hyvinvointi iho oma-elama terveys