Välivuosien jäljet
Olen pidemmän aikaa pohtinut tänne kirjoittamista, mutta nyt aion kertoa ajatuksiani välivuosistani. Onhan viimeisimmästä kirjoituksestani kulunut jo puolitoista vuotta.
Istuin silloin Tervasaaressa nauttimassa lämpimästä kesäpäivästä. Luin hömppälehteä ja kuuntelin musiikkia kuulokkeista. Ehkä kolmannenkymmenennen kerran menin katsomaan Opintopolusta olisivatko pääsykokeiden tulokset tulleet. Olivat! Pääsin opiskelemaan Helsingin yliopistoon haaveilemaani alaa. ”Opiskelua, tenttejä, vapaampaa opiskelijaelämää ja opiskelukavereita illanvietoista”, ajattelin nauraessani ja ihmeellistä innonhykerrystä puuskutellessani. Laitoin viestiä poikaystävälle töihin, samoin perheelleni.
Sain opiskelupaikan, vaikka pääsykoe oli mennyt paljon huonommin kuin aiempina vuosina. Olin laskenut laskuja ilman laskinta vain epähuomiossani. Olin pillittänyt tuhottoman kauan pettymystä itseeni – siihen, että olin laittanut kaiken peliin ja sitten mokannut noin pienen asian takia. Olin niin pettynyt ja vihainen ja katkera ja toivoton. Tämä kaikki menetti merkityksensä opiskelupaikan ovien avautuessa. Oloni on yhä kevyt kun ajattelen itseäni makoilemassa Tervasaaren nurmikolla lehteä lukiessa ja hätistellen ötököitä pyyhkeeltäni. Silloin monivuotinen pakertamisen paino ja pettymys putosi hartioiltani.
Opiskeluni alkoivat syyskuun alussa. Jännitin paljon opinnoissa pärjäämistä, mutta turhaan. Jos vielä lukiossa tuntui, että luin kokeisiin tai en, sain siitä huolimatta heikkoja arvosanoja, niin tänä päivänä minulla on ohjakset omissa käsissäni. Opintojeni edetessä myös ajatukseni opettajuudesta ja lasten/nuorten kanssa työskentelystä ovat vahvistuneet. Samoin ajatus pyrkiä löytämään reitti kohti terveysmaantieteen ja kansanterveyden parissa työskentelyä on korostunut.
Nyt jo voin sanoa, että välivuodet antoivat PALJON. Kahdessa vuodessa sain työkokemusta useasta työpaikasta, mikä on luonut arvostusta ja antanut perspektiiviä rahankäytön suhteen. Rahankäyttöni on muuttunut säästeliäämmäksi, eikä kaikkea tarvitse tai voikaan saada heti (tämä tietysti myös erinomainen tapa välttää heräteostoksia). Säästeliäisyyteni on saanut minut pitämään huolta jo omistamistani tavaroista – korjaamaan ja käyttämään tavaroita yksinkertaisesti varovaisemmin. Olen oppinut myymään asioita, mitä en tarvitse ja pitänyt kaapissa vain sen, mitä tarvitsen ja esillä ne asiat, joihin on tunnearvoa.
”Voi kun olisinkin tiennyt, mitä kaikkea mahtavaa se ”uusi” tulisikaan olemaan.”
Kasvoin ja kypsyin. Muistan kun oli sen päivän aamu, jolloin minä ja äitini lähtisimme ajamaan uuteen kotikaupunkiini Helsinkiin. Kuulokkeissani soi Ellinooran Veitset-kappale ja kävelin pihastamme laskeutuvaa mäkeä alas. Ajattelin: ”Tämä on viimeinen kerta kun täällä lapsuudenkodissa asuessani lähden tuttuun tapaan kävelylle, vielä hetken voin elää vanhempieni nurkissa turvassa”. Ajatuksen tunnelma oli, että tästä alkaa jotain aivan uutta. Asioita tuntui tapahtuvan jotenkin rytinällä. Voi kun olisinkin tiennyt, mitä kaikkea mahtavaa se ”uusi” tulisikaan olemaan. Helsinkiin muutettuani opin arvostamaan nyt rajallisempaa aikaa läheisteni kanssa – olemaan läsnä ja kuulemaan, mitä heillä on sanottavanaan. Opin näkemään vanhempani ihmisinä. Opin tutkailemaan itseäni uteliaana uusia asioita kohdatessani.
Opin nauttimaan pienistä asioista: lauantaisaunasta, lepäilystä yhteisen kotimme sohvalla tiistai-iltana, lauantai-illasta itsekseen, hyvästä säästä, kesäuinneista mattolaiturilla sekä kylmästä cokis-tölkistä perjantaina.
Välivuodet ovat varmaan aika useallekkin nuorelle aikuiselle itsetutkiskelun ja itsensä etsimisen aikaa; kuka on tai haluaisi olla täällä? Mitä haluaa saavuttaa? Mistä pitää ja mistä ei? Koen oppineeni jotain siitä, mitä olen ja mitä en. Ei ole helppoa hyväksyä itseään ja tunnustaa heikkouksiaan omalle itselleen. Sen sijaan, että enää pyrkisin olemaan jotain muuta kuin olen – siro ja häpeilisin herkkää, mutta sisukasta olemustani, pyrin olemaan minä. Olen aloittanut crossfitin voidakseni kehittää itseäni ja samalla saada luottamusta itseen vahvuuksieni, kuten vahvan selkäni kautta. Olen myös opetellut herkistymään poikaystäväni nähden sen jälkeen kun tajusin, että on okei itkeä joskus, vaikka ei oikein tiedä syytä.
Paljon eväitä antoivat välivuodet ja itsenäisen elämänvaiheen alkuvuodet. Kaikkea emme onneksi opi koskaan – se tekee elämästä aika kutkuttavaa!
Palaillaan (toivottavasti jo pian uudelleen),
Anna
