Ajatuksia pettymyksestä

Viime vuonna olisin päässyt opiskelemaan jos olisin saanut pääsykokeesta 0,25 pistettä enemmän. Olen viimeisen vuoden miettinyt, mitä olisin voinut tietää lisää, jotta olisin päässyt opiskelemaan. Vaikka olin pettynyt ja turhautunut saadessani tietää, että minua ei oltu tänä vuonna kouluun valittu, nojauduin paljon ensivuoden pääsykokeisiin. Olisihan melko varmaa, että ensivuonna tietäisin neljäsosa pisteen verran enemmän maantieteestä. Olin ennemminkin pettynyt jo jonkin aikaa jatkuneeseen työnhakuun, mikä ei tuottanut tulosta. Olisin ehkä välivuoteni tyhjän panttina kotona.

Pettymykseni oli selätetty kun ilmoittauduin Avoimeen yliopistoon nopeuttaakseni tulevaisuuden yliopisto-opintoja ja varmistaakseni opiskelupaikkani seuraavalle vuodelle. Aloittaisin saman kurssin kuin maantieteen opiskelijat ja tietäisin pian niin paljon, että mikään ei estäisi kouluun pääsyäni tulevana keväänä. Kävin kaksi kertaa viikossa aamuluennoilla, joiden jälkeen menin töihin illaksi. Vapaa-aikanani pyrin valmistautumaan tentteihin ja suorittamaan kurssien tehtäviä. Arkeni oli täynnä tekemistä ja pidin siitä.

Kevät tuli ja aloitin työni osa-aikaisena työntekijänä. Luin niin paljon kuin jaksoin. En kovin paljoa. Olin menettänyt paljon intoani opiskella pääsykokeeseen kun ilmeni, ettei tavallisia pääsykokeita järjestettäisi korona-epidemian vuoksi. Arvuuttelin lähinnä minkälaisen kokeen pääsen tekemään. Odotin esseitä, sillä kirjoittaessani uskoin näyttäväni kykyni parhaiten. Lopulta vastassa oli monivalintoja toisensa perään. Minun kohdallani kävi huono tuuri, sillä en ole koskaan ollut monivalinnoissa vahvoilla.

Pääsykokeen jälkeen en aluksi tajunnut kokeen olevan ohi. Koe oli niin lyhyt ja yksitoikkoinen, etten voinut ajatella sitä yhtä merkityksellisenä kokeena kuin edellisellä kerralla pääsykokeita tehdessäni. Se oli se koe, jota odotin koko edellisen vuoden. Menneen kevään osalta oloni oli helpottunut, mutta myös todella pettynyt.  Tuntui turhauttavalta, että oli tehnyt parhaansa, mutta sitä ei päässyt näyttämään perinteisen kokeen muodossa. Toukokuun puolivälissä kuulin, että kokeen jatkokierrokselle päässeet oli valittu. Minä en ollut yksi niistä.

 

 

Toukokuusta tähän päivään olen ollut surullinen, katkera, vihainen, toiveikas ja toisinaan epätoivoinen. Lisäksi kevään tuomat vastoinkäymiset ovat koetelleet itseluottamustani. Olen kyseenalaistanut paljon omia kykyjäni, elämäntilannettani ja sitä, mitä oikeasti haluan olla ja tehdä. Olen ajatellut, ettei minusta ole yliopistoon, etten ole tuleva maantieteen opiskelija ja että minun täytyisi etsiä uusi ala. Lisäksi pohdin, että miksi joku toinen sai opiskelupaikan, vaikka ei varmana halunnut sitä yhtä paljon kuin minä. Toisinaan olen ollut hyvinkin sinnikäs; Olen aloittanut uusia Avoimen yliopiston kursseja ja uskonut sopivan opiskelupaikan vielä löytyvän.

Olimme tänä keväänä ystäväni kanssa samassa tilanteessa. Kumpikin valmistautui pääsykokeeseen ja sai suurten odotusten tilalle pettymyksen. Olemme kuunnelleet toisiamme ja ihmetelleet yhdessä, mitä tuleva vuosi voisi meille tarjota. Olemme antaneet toistemme olla pettyneitä, superpessimistisiä ja innostua sitten uusista ideoista. Ystävän tuki ja samaistuttavat ajatukset ovat olleet minulle korvaamaton apu. Koen, etten ole ollut pettymykseni kanssa yksin ja olen saanut täyden ymmärryksen.

 

 

Pettymyksen keskellä minua on auttanut ajatus siitä, että tämä kevät oli poikkeuksellinen. Myös pääsykoe ja valintaperusteet olivat poikkeuksellisia. Vika ei ollut valmistautumisessani tai vähintäänkin tein parhaani. Tänä keväänä valintaperusteet eivät suosineet minua. Olen myös pohtinut tilannettani ulkopuolisen silmin. Usein itseä kohtaan on ankara ja vaatii itseltä mahdottomuuksia. Olisi hyvä antaa itsensä tuijotella ulos ikkunasta ja olla pettynyt. Toisaalta ei pitäisi antaa pettymykselle liikaa valtaa, jotta näkee omat mahdollisuutensa edetä elämässä toisin tavoin. Näiden kahden ajatuksen välillä olenkin tasapainotellut jo jonkin aikaa. Tiedän kuitenkin, mistä tuntemukseni johtuvat ja annan itseni valmistautua rauhassa ensivuotta varten, mitä se sitten tuokaan tullessaan. Muistutan itseäni myös siitä, että kaikella on tarkoituksensa. Joskus motto ärsyttää, mutta lopulta voi nöyränä myöntää hyötyneensä tapahtuneesta.

Jokainen kokee elämässään pienempiä ja suurempi pettymyksiä. Pettymykset opettavat käsittelemään vastoinkäymisiä, kuten esimerkiksi minulle pettymykset ovat tuoneet tarvittavaa kärsivällisyyttä niin pettymyksen aiheuttamien tunteiden käsittelemiseen kuin oman polun löytämiseen. Voisivatko vastoinkäymiset ja pettymysten käsitteleminen olla jopa mahdollisuus tutustua itseen ja oppia jotain uutta?

 

 

Terveisin,

Anna