VAPAAPÄIVÄ

Tänään saan olla vain kotona villasukissa koko päivän. Luojan kiitos! Olen nyt niin paljon repinyt itseäni ihmisten ilmoille ja vauvojen ilmoille, että myönnän että eilinen uutinen tuttavani vauvan syntymästä sai hermoni katkeamaan ja minun sydämeni murtumaan.

Burnout? mutta mistä? Enhän minä ole edes töissä. No se on se suru. Se on se katkera puoli tästä surusta. Ja oikeasti, ihan oikeasti olen iloinen, että hän sai vauvansa, mutta kun munkin piti saada niin se tekee sen kivun. Voi taivas, että eilen sattui. Pitkästä aikaa oli olo, että joku oikeasti repii minun sisuskalujani. Sydän yrittää räjähtää pieniksi palasiksi. Eilen oli todella vaikea olla kiitollinen mistään, mutta sitten illalla ennen nukkumaan menoa kun hermoni oli laantunut. Katselin miestäni ja sanoin, että sinusta minä ole niin onnellinen. Muut ovat minulle miehistään valittaneet ja pähkäilleet, että saas nähdä ovatko he sellaisten vötysten kanssa loppuelämää yhdessä. Minun ei tarvitse miettiä tuollaista. Minä en vaihtaisi miestäni mihinkään. Tiedän, että meillä on rakastava ja terve parisuhde, jossa nyt on hankalaa, mutta yhdessä hankalaa. Meidän yhteiselämä toisiemme kanssa ei ole ongelmallista vaan nyt yritetään yhdessä keksiä tapa tulla sinuiksi tämän surun kanssa. 

Meitä molempia väsyttää. Molemmat yrittää vaikka vielä saisi vain antaa olla ja pysähtyä. Vielä ei tarvitse mennä elämän mukana, mutta me yritetään.

Nukahdetaan joka ilta kahdeksan-yhdeksän välillä, minä joskus valvon vähän pidempään, mutta se päiviin kerätty energia. Ihan vaan, että selvitään sen surun kanssa vie niin paljon voimia, että illalla kuupahdetaan molemmat sänkyyn vierekkäin. Aina sanotaan, että rakastan ja kauniita unia. Aina siinä on toisesta se kiitollisuus. 

Tämä on surullista, mutta me ollaan tässä yhdessä.

Tänään saan kuitenkin olla vain itseni kanssa. Tänään minä olen jopa ilman autoa kotona, niin etten edes pääsisi mihinkään ja ajattelin tukka nutturalla vain löhötä kotona. En meikkaa, enkä laita ”päivävaatteita”vaan laitan How i met your mother -tuotankokaudet pyöriin ja jään viltin alle. Huoooh, ilman ketään. Saan olla yksin. Saan itkeä silmät päästä yksin jos tuntuu siltä. Tänään ei tarvii tsempata.

Joskus sitä surussa kaipaa tälläistäkin päivää. Onneksi niihin on nyt mahdollisuus.

Mahtavaa löhöilytiistaita muillekin ketkä siihen pystyy! Toivottavasti muilla ei ole samanlaista tarkoitusta kuin minulla, mutta jos on niin kyllä sekin vaan hyvää tekee, että välillä saa vähän kieriskellä itsesäälissä ;)