Mistä sitten puhutaan?
Olen nyt pari kertaa käynyt täällä jo aloittamassa kirjoittamisen, mutta sitten on joko pieniherra keskeyttänyt kirjoittamisen tai olen kokenut totaalisen ajatuskatkon.
Nyt on jo kumminkin kohta kaksi kuukautta mennyt pojan syntymästä ja monta asiaa olisi mistä voisin kirjoittaa. Silti mikään ei nyt oikein meinaa luonnistua. Arkipäivinä kun mies on töissä, on minulla yleensä muuta 😉 niin en ole jaksanutkaan yrittää kunnolla päästä koneelle.
Nyt olisi jotain kerrottavaa, mutta mistä aloitan?
Synnytyskokemus, kiinnostaako se oikeastaan teitä? Minulle se oli tälläkin kertaa fyysisenä kokemuksena helppo. Henkinen on erikseen. Tämä oli myöskin tunteita täynnä, enimmäkseen onneksi onnea ja suurta helpotusta. Mutta kiinnostaako tästä kuulla lisää?
Synnytyksestä parantuminen, ja jälkitilat. Niistä olisin toivonut kuulevani ehkä enemmän. Tai oli ihan ok, etten tiennyt odottavani tuollaista jälikipua, koska kaikki olisi varmaan jännittänyt sitten enemmän. Mutta olisi ollut ihan kiva etukäteen tietää, että kaikki jälkitilan kipu ei ole ihan normaalia. Ja no aloin minä nopeasti niistä sanomaan ja kolmantena päivänä minut otettiin todella tosissaan, että ei ole normaalia. Minulle siis tehtiin episitiotomia, jonka tikit repesivät ja tulehtuivat. ”Onneksi” jouduttiin olemaan sairaalassa muutenkin viikko, niin olin seurannassa ja sain avun kuitenkin nopeasti. Menetin myös verta jonka vuoksi sain pienen verensiirron. Näistäkin saisin ihan tarinan aikaiseksi.
Kotona vauvan kanssa, on jo todella oma onnellinen lukunsa. Mistä riittäisi tarinaa vaikka kuinka! Tiivistettynä se on ollut unta, ,valvetta, itkua, kakka- ja pissajuttuja ja nykyään jokeltelun opettelua ja hymyä. Ihanaa siis, mutta masuvaivat ovat olleet riesana ja niistä olen lähes kaikiltä äideiltä koittanut udella vinkkejä.
Imetys, tai pikemminkin sen puute. Ja paremminkin pulloruokinta korvikkeella ja hyvin pieni liraus enää äidinmaitoa. Luulin etten tuntisi sitä kohtaan suurta pettymystä, vaan osaisin mennä sen mukaan mitä tulee, mutta ottaahan se kuitenkin aivoon. Eikä välttämättä itse imetyskään, vaan se ettei sitä omaa maitoa tule, että saisin sitä sitten vaikka siihen pulloon. Ensimmäisen kuukauden kuitenkin onneksi tuli hyvin tarpeen verran.
Kohtukuoleman ja esikoisen menettämisen jälkeen uusi onnistunut raskaus, ja mitä tunteita se on herättänyt nyt kotona olevasta elävästä vauvasta. Toisille tulee suunnattomia pelkoja, mutta itse ehkä olen osannut myös nauttia. Toisaalta jossain määrin tämäkin herättää syyllisyyttä. Enkö nyt varo tarpeeksi kaikkea mahdollista, etten vaan menetä tätäkin vauvaa?
Parisuhteen muutokset, ja sen aiheuttamat uudet tilanteet mihin pitää sopeutua. Ja toisaalta sekin, että olemme huomanneet omaavamme todella tasapainoisen suhteen missä ei tällä hetkellä ole mitää hätää. Ei, vaikka ristiriitoja ja riitelyä löytyy. Vaikka meni koko kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen ennenkuin uskalsimme edes yhtään yrittää seksiä. Jota ei ole uskallettu koko raskausaikanakaan harrastaa. Mitä kuuluu silti parisuhteelle lähes 10kk semiselibaatin jälkeen? Sinänsä hyvää, sinänsä sit ketuttaa toi kohta synnytyksestä parantuminen, koska sillä on iso rooli tulevaisuudelle. Enkä tarkoita nyt vain kosmeettisia muutoksia, koska realistinen olen kuitenkin.
Mutta niin päässä pyörii noista kaikista paljon ja aikaa tahtoisin löytää jokaiselle kohdalle kunnolla, mutta mistä aloitan. Viimeinen kohta on ehkä ajankohtaisin, mutta synnytys olisi loogisin lähtökohta. :D
Vai sekoitetaanko pakka ihan täysin?
Ja mitä teille kuuluu? <3