Parisuhde vauva-arjessa
Aina välillä tuntuu, että uskaltaako näin sanoakaan. Uskallanko kertoa asian todellisen laidan vai himmailenko totuutta hieman, jos sillä kenelle asiaa kerron meneekin aivan toisella tavalla?
Mutta sanon silti, en hehkuta, mutta sanon reippaasti kysyttäessä, meillä menee parisuhteessa tällä hetkellä paremmin kuin koskaan.
Ja vaikka tekisi mieli laittaa huutomerkkejä perään, koska voisin kovaan ääneen hehkuttaa asiaa, niin tyydyn kertomaan sen vähemmän ”leuhkivasti”. Sillä en minä todellakaan leuhki asialla. Olen vain yksinkertaisesti hyvin onnellinen tällä hetkellä. Ja historiamme on kyllä kantapään kautta näyttänyt musertaviakin aikoja, niin siksi aion nauttia näistä rakkauden ja onnen hetkistä täysin rinnoin.
Mutta ei se ihan ruusuilla tanssimista täysin alkuun ollut. Vastasyntyneen vanhempina me olimme molemmat väsyneitä ja umpirakastuneita tuohon uuteen ihmeelliseen pikkumieheen. Ja se olin minä joka koin mustasukkaisuuden tunteita miestäni kohtaa, eikä niinkuin jokaisessa vauvaoppaassa kerrotaan, että mies tuntee mustasukkaisuutta jäätyään kakkoseksi. Olihan minua hoivattu se yhdeksän kuukautta takaperin, kun olin ties missä kielloissa koko raskauden ajan. Nyt kaikki kiellot olikin poistunut ja minunkin piti opetella takaisin tavalliseen arkeen, jossa oli vielä uusi ihminen. Onneksi sain nopeasti kiinni siitä, että minäkin kykenen taas.
Me oltiin myös tultu jo aiemmin äidiksi ja isäksi, niin niiden roolien omaksuminen ei ollut kummallekaan vaikeaa. Toki nyt elimme sitä siinä perinteisessä merkityksessä, mutta luonnolliselta se tuntui alusta alkaen.
Eli pystyimme täysin keskittymään siihen miten saamme taas parisuhteen toimimaan tässä uudessa ajassa. Ja me ihan keskustelimme asiasta. Kerran pidempään ennen nukkumaanmenoa ja muuten aina silloin tällöin ruokapöydässä tai automatkoilla. Oli aivan ihanaa huomata, että kahden vuoden poikkeustila (kaksi raskautta, suruaika, pelko ja jännitys) ei ollut vienyt meiltä sitä yhteistä yhteyttä. Koska asiat voisivat olla aivan täysin toisinkin! Me olimme onnekkaita siinä, että nämä tapahtumat toi meitä vielä tiiviimmin yhteen.
Meillä onneksi oli hellyys ja lentelevät kipinät, niin suru kuin raskausaikanakin, vaikka jälkimmäisessä pitkään olikin kielto ”mennä lakanoiden väliin”. Ja orjallisesti noudatimme tätä komentoa. Sitten kun viimeisinä viikkoina saimme luvan, niin omat ajatuksemme olivat sitä riskeeraamista vastaan. Jos vain olisi ollu ns tavallinen raskaus, niin ehkä sitten, mutta istukan irtoamisen pelossa sänkymme oli tarkoitettu vain nukkumiseen. Ja sekin oli vaikeaa ;)
Mutta nämä meidän yhteiset keskustelut auttoi. Tuntui ettei kumpikaan painostanut toista vaan osasimme antaa tilanteelle aikaa. Ja aikaa tarvittiin myös synnytyksen jälkeen, vaikka varovaisia yhteisiä flirttailuja alkoikin jo pikkuhiljaa lennellä milloin missäkin.
Tällä hetkellä on ihanaa opetella uudestaan tuntemaan toista pitkän tauon jälkeen. Myöskin pitkän surun jälkeen. Elämänilo on palannut tähän taloon sellaisella vyöryllä, että on vaikeaa olla kovin harmissaan satunnaisista huonoista öistä tai itkunsekaisesta päivästä (niin äidillä kuin pojalla). Toki on suuri kiittäminen poikaamme, hän on mitä helpoin ja leppoisin tapaus!
Jotain romanttista siinä on minun silmissäni, että täällä pyöritään hiukset pörröllään ite kukanenkin ja pikkuherran ollessa untenmailla äiti ja isä saattaa spontaanisti muistaa toisiaan. Ja nimenomaan spontaanisti. Kun on viisi vuotta kärsinyt sekundäärisestälapsettomuudesta ja elänyt kalenterin kanssa otolliset päivät mielessä, niin voitteko uskoa miten vapauttavaa on huomata voivansa olla spontaani!
Onneksi me voitimme meidän vaikeudet ja haasteet sekä opimme elämään tässä ja nyt.
En osaa muuta sanoa kuin rakastan elämää!