Uuteen vuoteen samoilla tavotteilla kuin edelliseen

Niin, miltä tuntuu kuin vuodesta toiseen toive on sama, mutta aina se vetäistään jalkojen alta. Annetaan ensin ripaus ja sitten roimasti ja sitten viedään kuin salama kirkkaalta taivaalta se pois.

Viime vuosi oli täynnä onnea, toivoa ja rakkautta, mutta myös suunnatonta vihaa, surua ja katkeruutta. Ja ihan suoraan sanottuna, en kiitos jaksaisi sellaista vuotta toistamiseen, mutta jos se eteeni lätkäistään niin vastaan sen otan.

Viime vuonna saimme vuosien odotuksen jälkeen vihdoin raskaustestiin plussan. Voi sitä onnen määrää ja sitä toivetta, ettei tämä nyt voi mennä enää kesken kun edellinen meni (mutta miksi ei voisi). Se oli kuitenkin se naiivi toive vaikka takaraivossa jyskytti kaikki raskauden vaarat. Ja tieto siitä, että raskaudessa on suurempi prosenttimäärä mennä jokin asia pieleen kuin, että se onnistuisi täydellisesti.

No me päästiin pitkälle, yli puoleen väliin. Selvittiin viikoille joilla voi huokaista edes vähän. Jos pienemme nyt syntyisi niin hän voisi selvitä, mutta koskaan ei oikeasti mielessä kovin vahvasti käynyt, että vauvani voisi kuolla sisälleni. Ja se jos mikä oli isku vasten kasvoja kun lääkäri totesi, valitettavasti hän on menehtynyt. 

Siitä alkoi elämäni pahin riepottelu mitä olen koskaan kokenut. Muistotilaisuudet, pappien näkemiset, ylösnousemukset, usko, että jumala kantaa. Mutta kun mielessä oli vain ajatus, Mikä perkeleen jumala vie viattoman täysin terveen lapsen ennen kuin hän edes kerkeää ulkona henkaystäkään vetämään? Mikä raadollinen paskiainen niin tekee?

No se jumala.

Eipä mulla ole noille ajatuksille alun jälkeen kuitenkaan ollut tarvetta, sillä ehkä minä jollain pienellä tasolla aloin uskomaan tarkoitukseen. Ja ajatus muuttui kauniimmaksi, meidän omaksi enkelivauvaksi. Pieni oli turvassa, ei kärsinyt ja opetti meille valtavan paljon rakkautta ja läheisyyttä. Pikkuisesta tuli silti elämämme valo vaikkei täällä ruumiillisesti keskuudessamme ole. Hän on silti aina luonamme. Tuo meidän pienen pieni ihme.

Mutta nyt se uuden vuoden toivo oli silti sama. Toivo perhe-elämästä, pienestä täällä kotona. Minä toivon saavani olla äiti. Tai toivon saavani tehdä äitien tekemiä asioita, sillä muutenhan minä olen jo äiti. Silti elän tätä elämää vain meille, en pienelle. Tai ehkä elän tavallaan. Elän, jotta lapseni taivaassa voisi olla iloinen, ettemme luovuta vaan porskutamme eteenpäin. Välillä pahimmassa suossa, missä ei koskaan kuvitellut kamalimmissa painajaisissakaan olevan ja välillä kevyemmin ehkä kuitenkin pienen rapakon päällä.Vesi ei enää sada niskaan ja aurinko paistaa useimmiten. Silti jokainen päivä on vielä selviytymistä.

Kaikesta tapahtuneesta paistaa kuitenkin ääretön rakkaus. Eihän siitä voi mitenkään olla surullinen. Ja tämä jos mikä on näyttänyt sen, että minulla on oikea kumppani vierelläni. Todellinen tukipylväs ja minä saan olla yhtä todellinen tukipylväs hänelle. Me elämme tätä elämää yhdessä. Meitä on kaksi, mutta meillä on vain yksi elämä. 

Tuo lause saatiin kuulla myös papin suusta muutamia viikkoja sitten. Sanoimme Tahdon toisillemme. Emme pitäneet häitä vaan ihan pienesti sanoimme vain Tahdon. 

Meidän vauvamme ei ole epäonnistuminen, vaan lahja ja hänellä oli ainakin yksi tarkoitus, saattaa meidän yhteiseen elämään aina kuolemaan saakka. Hän on tuonut niin paljon kiitollisuutta, rakkautta ja luottamusta elämään ettei asioista voi enään olla vihainen.  

Ja kyllä, pikkihiljaa alan luottamaan taas elämän kantavuuteen. Vaikka se vielä romahteleekin.

Tahdon luottaa, että ensi vuosi toisi oikeasti meidän elämään hyvää. Mitä se hyvää sitten onkin. Enään en uskalla toivoa niin kovin raskautta tai sen onnistumista, mutta toivonmurusena se vielä siellä on. Hoitoja kumminkin jatkamme vielä, koska se on se suurin hartain haave ja se kirja suljetaan vasta kun se käsketään sulkemaan.

Toivon kaikille paljon kärsivällisyyttä, rakkautta, läheisyyttä ja lempeyttä vuodelle 2015 <3

Huomaan nyt miten väsynyt olen ollutkaan viime vuoteen, niin on se ihan mukava taas aloittaa uusi luku, vaikka nämä luvut jo vähän toistavat itseään.

 

*Edit. Sori kamalasti kirjoitusvirheitä ja siis tahdon luottaa siis tietenkin tähän vuoteen nyt ensimmäiseksi, kyllä sit vielä kuitenkin myös ensi vuoteenkin ;)