Toivo nousee aina ennen laskua

Ei ole kuukaudessa meininki muuksi muuttunut. 

Tosin  viime postausta kun katsoo niin, ei täällä katkeruuksista enää olla huudeltu. Elämä on ollut seesteistä. Jopa surun muoto on muuttunut seesteisemmäksi, ei kulje niin kovin vihaisena enää. Mutta pienet vastoinkäymiset tuntuvat edelleen tuplasti suuremmilta ja enemmän saa käyttää energiaa tunteiden jäähdyttämiseen, ettei tule kovin kärkkäästi sanottua. Aina en siinä onnistu, mutta en jaksa jokaista kärkästä sanaa pahoitellakaan. 

Mitä täällä sitten tapahtuukaan tällähetkellä. No me jännitetään uuden inseminaation tulosta.

Ihan pian saa jo testata. En millään taas malttaisi olla ja odottaa vaikka taas on vahvempi  tunne negatiiviseen kuin positiiviseen. No mutta never say never. 

Oon tässä miettinyt mikä kohtalo antaa toiselle kannettavaksi toisen taakan ja toiselle toisen? Kuka ansaitsee lapsettomuuden, kuka lapsen ja kuka kuolleen lapsen?

Eihän tuollaisiin voi oikeasti vastata, mutta väkisin sitä miettii miksi minä sain tämän kohtalon? Miksi tutun tutun tuttu, huumeita raskausaikana käyttävä sai terveen lapsen? Miksi lapsi sai hänet äidikseen? Äidin joka ei huolehdi, mutta me ja muut joilla se koti olisi valmiina emme saa lasta. Vaikka tekisimme kaikkemme. 

Miksi minun terve kehoni petti raskausaikana? En tehnyt mitään väärää? Söin terveellisesti, en polta edes tupakkaa. Välttelin muita tupakoitsijoita, en käyttänyt tippaakaan alkoholia ja söin vain sallittuja ruokia.

Miksi sen ihmisen keho kestää raskauden joka laiminlyö ja huumaa itsensä ja vauvansa piikeillä ja napeilla? 

Iso kysymys miksi? 

Ja iso toive, voi kunpa tämä onnistuisi vielä.

Niin no se siitä katkeruuden puutteesta, tallella on ;)