Ajattelin tänään.

Tänään mietin miten saan pidettyä kasvoni onnellisena toisen puolesta? Kuulin ensi kertaa raskausuutisen. Olin oikeasti iloinen heidän puolestaan, mutta oikein tunsin kuinka silmäni yltyivät pohjattomaan suruun eikä se päästänyt irti kuin vasta kotona.

Turvakolossani.

Oli hyvin lähellä, etten purskahtanut itkuun siltä seisomalta ja tein kirjaimellisesti kaikkeni itseni kanssa, ettei tilanne olisi tuntunut vaivaantuneelta. Ja luulen sen onnistuneen suhteellisen hyvin. Mutta väkisin mieleeni puski ajatus minusta aamulla sanomassa hyvät huomenet vauvalleni haudalla ja muutama tunti myöhemmin tässä onnittelen vilpittömästi toisen onnea. Vielä kun siihen lisättiin, että haluttiin nimenomaan, että lapsiemme ikäeroksi tulee kolme vuotta. Niin, toisilla se menee juuri niinkuin suunnittelee. Tai ainakin nyt näyttäisi siltä. 

Meille tuli kolme vuotta ensimmäisen keskenmenon ja kohtukuoleman väliin. Suunniteltiinko niitä tapahtumia, ei taatusti. Epäreilua?

No mutta haluan taistella noita olojani vastaan, mutta sallia samalla toki ajatukseni. Jos minä sillä saisin karaistua itseäni kestämään ja pystymään vielä joskus oikeasti, vilpittömästi onnittelemaan ilman, että oma mieleni miettii elämän epäreiluutta.

Sillä ihan oikeasti se raskaus, uuden elämän alku on jotain maailman jännittävintä, ihmeellisintä ja täynnä rakkautta ♥

Minä toivon, että se rakkaus pian taas täytettäisiin pikku veikalla tai pikku siskolla.