Rakastatko omaa vai toisen arkea?

Aina kun tulen tänne, kirjoitan yhden lauseen ja pysähdyn. Lopulta poistan tekstin.

Joskus olen päässyt jopa yhteen pieneen kappaleeseen saakka ja sitten taas deletoin koko pätkän. 

Tavallaan minulla olisi paljonkin sanottavaa ja varmasti monia ihmisiä herättelevää asiaa, mutta ulosanti on todella jumissa. Takussa suoraan sanottuna enkä osaa solmuja koota järkeviksi sanoiksi.

Haluaisin niin paljon tuoda oman kantani suhteellisuudesta esille, näkemyksiä heille jotka elävät vain siinä omassa kuplassa. Haluaisin sanoa, että olkaa onnellisia omasta kuplastanne ja vaalikaa sitä. Älkää myrkyttäkö sitä turhuuksilla, sillä asiat voisivat olla huonomminkin. On heitä jotka todells kamppailevat elämästä, jaksamisesta, milloin mistäkin kamalasta asiasta. 

Vaikka minä olen saattanut oman vauvani haudan lepoon, minä koen olevani onnekas. Tapahtumat on heittänyt arvomaailman ympäri tai korostanut sitä mikä oikeasti on minulle tärkeää.

En halua, että muut joutuvat kokemaan mitään tälläistä tai muunkaanlaista pahaa. Tietynlainen tietämättömyys on hyvästä, mutta pientä realismia toivon, että oikeasti tiedostetaan, että elämä saattaa muuttua silmän räpäyksessä. Se tavallinen ärsyttävä arki sen uhmaikäisen, ei tottelevan lapsen tai riidat niistä ikuisista asioista puolison kanssa saattaa olla joskus niitä mitä ikävöit eniten. Tai se saattaa olla toisen ihmisen suurin toive. Saada se uhmaikäinen sinne kotiin saamaan itkupotkuraivareita tai saada se mies kenen kanssa voisi riidellä tiski-ja pyykkivuoroista tai vaikka kaivata riitoja, että saisi sen jonkun kenestä olla mustasukkainen. 

Se, että minä kyllä uskon, että se saattaa olla sen perheen vaikeinta hetkeä, mutta että osaisi olla onnellinen, että tuo on se minun elämäni vain vakein hetki. Olla onnellinen ettei tarvitse olla vaikka väkivaltaisessa suhteessa tai selviytyä lapsensa kuolemasta tai mistä ikinä kamalasta.

Sillä minäkin olen onnellinen omasta elämästäni, vaikka me selviydymme täällä edelleen vauvamme kuolemasta. Minä olen onnellinen, vaikka juuri lähdettiin ovet paukkuen eri suuntiin. Olen onnellinen, että saan silti olla tuon miehen vaimo. Saan elää tätä elämää hänen kanssaan kaikkine itkuineen, raivoineen, suruineen ja suunnattomien onnen tunteineen. 

Minulla on turva ja läheimmät tässä. Siitä olen onnellinen, vaikka muuten kiviä sataisi.

Silti kyllä sitä kivisadetta saa nyt joskus kirota;)

 

Ja, kyllä tässä on mennyt kuukausi viime postauksesta ja ei, en ole masentunut. On vain hetki mennyt taas näiden ajatusten kuromiseen. ♥

Ja anteeksi kun en ole oikein kommentteihinkaan vastannut. Silti olen lukenut ja sydäntä painanut ♥